lyhyt comeback kahden vuoden jälkeen

Lopetin tänne kirjoittamisen marraskuussa 2012. Sen jälkeen palasin kerran, kirjoitin tänne tekstin kaksi vuotta sitten, heinäkuussa 2013. Tänään on 14. päivä toukokuuta, ja eletään jo vuotta 2015. Tuntuu, että viimeisestä kirjoituskerrasta olisi kulunut vain pieni hetki. Tää blogi on aina ollut mulle se ainoa ja oikea blogi. Tää oli mun ensimmäinen blogi. Tänne kirjoittamisen jälkeen oon kirjoittanut monta eri blogia, mutta nyt vasta tuntuu, että nykyinen tulee kestämään niistä kaikista pisimpään. Mä en edes tiedä, miksi mä halusin tulla tänne.. En mä edes tiedä julkaisenko mä tätäkään tekstiä. Tuntuu hassulta kirjoittaa, kun en tiedä, tuleeko tätä lukemaan yhtään kukaan. (Eli jos olisit ystävällinen, kommentoi tähän tekstiin jos luit.. kiitos)

Mitä mulle kuuluu nykyään? Mitä kaikkea kahdessa vuodessa voi tapahtua? No, ainakin olen kasvanut ihmisenä ihan järkyttävän paljon. Olin aivan eri ihminen silloin, kun vielä kirjoitin tänne. Ehkä aikuiseksi kasvamisella on sellainen vaikutus. Kasvamisen lisäksi olen käynyt kaksi vuotta lukiota, jee. En tosin valmistu kolmen, enkä neljän vuoden jälkeen, vaan luultavasti siirryn aikuislukioon ja kirjoitan ylioppilaaksi vaikka kymmenen vuoden opiskelun jälkeen. Oon oppinut kuuntelemaan itseäni. Vuorokausirytmi, väsymys ja stressi kuitenkin hankaloittaa opiskeluja tosi paljon. Onneksi sain lukiosta maailman parhaimman parhaan ystävän! Ai niin ja se henkilö, josta täällä puhuin nimellä Paratiisilintu... se voi suksia vittuun. Mä en kerro mitään muuta täällä. En kuitenkaan halua poistaa siihen liittyviä tekstejä, koska 1. liikaa vaivaa 2. se kuitenkin oli osa mun elämää sen hetken, ja vaikka se onkin ihminen, jota vihaan maailmassa eniten.

Miten mun masennus sitten, tai syömishäiriö? No, en tunne olevani masentunut, vaikka bdi-kysely väittää mun olevan vakavasti masentunut, vieläkin. Mulla on epävakaa persoonallisuushäiriö. Siitä te voitte etsiä informaatiota netistä, en jaksa selittää. Se kuitenkin vie ihan sairaasti voimia, se väsyttää ja hankaloittaa ihmissuhteita ja elämää ylipäätään. Ahdistusta on vieläkin aika paljon, mutta arvatkaapa mitä? Mä sain lopetettua viiltelyn! Ja mä olen ihan helvetin ylpeä itsestäni. Mä olen viimeisen puolen vuoden aikana viiltänyt kaksi tai kolme kertaa. Viimeksi mä oon viiltänyt helmikuussa, mutta ei enää ole sellainen olo, että sellaiseen ryhtyisin. Patjan alla on terä, joka pitäisi heittää pois, mutta en ole jaksanut. Ei se siellä mitään pahaa tee, eikä edes triggeroi. Itse asiassa muistin sen vasta nyt..

Ja hei, en ollut vuonna 2014 kertaakaan osastolla! Viime vuosi kasvatti mua psyykkisesti niin helvetisti, ettei sitä voi edes sanoin kuvailla. Tääkin vuosi on mennyt ilman sen kummempia vaikeuksia.


Jos joku tän nyt näkee, niin kommentoi tähän tekstiin! Mulla on siis se uusi blogi, jonka voin kertoa sulle, jos vaan laitat sähköpostiosoitteesi kommenttiin! :)