liian kauan aikaa on mennyt

Oksentamista. Paastoamista. Syömistä. Oksentamista. Tupakkaa. Itkemistä. Ahdistusta. Syomistä. Masennusta. Itkemistä. Syömistä. Oksentamista. Millon tää kierre oikein loppuu?

Laskin tuossa muutama päivä sitten, kuinka kauan mulla on ollut masennus sen jälkeen, kun se on ensimmäisen kerran diagnosoitu. 34 kuukautta. Melkein kolme vuotta. Ja se jatkuu vielä ja pitkään. Aika menee liian nopeasti, tätä on kestänyt jo liian kauan. Mä en muista melkein mitään yli kahdesta vuodesta, elämä on kiitänyt mun ohi kuin salama enkä mä ole pysynyt sen perässä. Mun kaikki aika on mennyt masennukseen ja sen tuomiin muihin ongelmiin ja niiden läpi selviämiseen. Mä olen tuhlannut mun elämäni. Mun nuoruuden. Ja tämän pitäisi mukamas olla parasta aikaa.

Mun olisi pakko tehdä jotain peruuttamatonta, ellen mä osaisi estää itseäni. Viiltelyltä mä en koskaan pääse karkuun, mutta itsemurha - mä en aio tehdä sitä. Mielummin vaikka kuolisin onnettomuudessa tai joku salamurhaaja tappaisi mut. Mä en halua tulla muistetuksi tyttönä, joka tappoi itsensä. Mä en halua, että kaikki puhuvat musta, koska tein itsarin. Mä en kestä sitä ajatusta. Enkä sitä, että sen jälkeen mun läheisten elämä olisi paskaa. Mä tiedän ettei toi edellinen lause ole totta, koska kukapa muo jäisi kaipaamaan. Tai ehkä jäisi kaipaamaan, mutta ei se niiden elämää muuttaisi.

Se mikä meidät määrittelee, on se, miten me nousemme putoamisen jälkeen.