musta meri on jo mussa

 

Ulkona on liian kylmä jopa toppatakissa. Villasukat eivät lämmitä, vaan ne kostuu ja muuttuu entistä kylmemmiksi. Mä yritän tasapainoitella mun uusilla korkokengillä, mutta päädyn vaihtamaan tennarit, niissä on turvallista kävellä. Tie on pelkkää märkää mustaa ja kovaa, kiiltävää asvalttia. Yritän hieroa silmistäni pois sameutta, mutta sumu ei lähde. Mä ajattelen, että mut on kahlittu ikuisesti tähän sumeuteen, harmaaseen vesisadeaamuun, josta ei ole tietä ulos. Ajatus saa mun silmät kostumaan, kyynel vierähtää nopeasti poskelle ja tekee meikkiin selvän viivan. Mä juoksen kauppakeskuksen vessaan pyyhkimään silmäni. Peilistä katsoo surumielinen tyttö. Tummat hiukset yrittävät näyttää joltakin, mutta miten ne aina päätyvät - sekaisin. Silmät ovat maalattu mustalla, se tyttö peilissä näyttää yhtäaikaa niin onnettomalta ja vihaiselta. Sen sisällä hyökyy meren mysrkyaallot, musta veri virtaa ja pilvet iskevät sähkönsinisiä salamoita. Sen tytön sydän on pakahtumaisillaan, keuhkot tarvitsee happea, mutta hengitys käy yhä vaikeammaksi. Sen tytön silmistä paistaa epätoivo ja ahdistus.

 

Syöminen käy yhä vaikeammaksi, vaikka sitä on välillä jopa vaikea estää. Kouluruoka on syötävä, muuten päivästä ei tule mitään. Enkeli pakottaa mut syömään kakkua, mutta mä en halua. Mä yritän näyttää mahdollisimman tyyneltä, mutta ajatukset juoksee miljoona kilometriä mun päässä. Mä päädyn ottamaan vain vähän, ihan pienen palan, vaikka sekin olisi liikaa. Sä et saisi syödä tuota, muistatko mitä me puhuimme? Minä rakastan sinua, pieni, minä haluan, että olet täydellinen.

Jep.

Niinhän sä luulet.

Ei tule onnistumaan.

Mä tiedän, että mun olisi pitänyt kuunnella sitä ennen kuin edes ajattelin ottavani sitä mönjää. Se oli hyvää, mutta mun ei olisi pitänyt.

 

Peilin edessä mä nostan mun hihan. Mä katson arpia, pieniä, isoja, kapeita, leveitä, naarmuja, syviä. ne saavat mut vieläkin ahdistuneemmaksi. Mä lukittaudun yhteen koppiin, istun kannen päälle ja riisun housuja alaspäin. Mun reisi on täynnä varmasti satoja viiltoja. DIE-sanan olen viiltänyt reiteen kolme kertaa ja FAT-sanan kaksi kertaa. Mä itken. Miksi, miksi mä olen tehnyt tämän itselleni? Eiliset viillot ovat pian jo rupea, mutta mä haluan tehdä lisää. Lisää, enemmän, syvempiä, mä tiedän, että mä pystyn. Mä tiedän, että mä olen tarpeeksi vahva siihen. Mun on pakko kestää se kipu, koska se eristää kaikki ajatukset mun päästä hetkeksi. Mä en jaksa ajatella mitään. Vain fyysinen kipu ja itku kurkussa saa mut pois niistä ajatuksista. Mä en ole tarpeeksi vahva jatkamaan elämää. Mun on pakko kuolla, mutta mä en voi. Mun on pakko yrittää.

Pakko.