arkipäivät ovat mulle liian rankkoja

 

Mulla on ollut jotenkin tosi rankkaa viime päivinä ja viikkoina. Kaikki on ollut yhtä hullua sekamelskaa. En edes tiedä, mitä mun pitäisi ajatella, kun ne sinkoilee mun päässä. Aamulla kun herään, mielessä on vain, etten jaksa nousta ylös ja sisko tulee raahamaan mut pois sängystä. Aamupalalla pääni täyttävät syyttävät äänet, älä syö, et ota enää lisää, kaada loppu roskikseen. Välillä mä tottelen, niin kuin tänä aamuna, en syönyt kuin kaksi lusikallista mysliä. Mun housut alkaa löystyä, ne tippuu koko ajan päältä, mutta ne onkin vähän isompaa kokoa, joten ei mitään toivoa laihuudesta, mä olen vielä hirveä läskiporsas. Olen mä kyllä laihtunut, vaakakin sanoo niin (jes!). Koulussa nälkä alkaa kurnia. Mä nauran (oikeasti, todellisesti), mulla on hauskaa ja mä käyttäydyn vähän huonommin kuin ennen. Johtuu ehkä siitä, koska mä en jaksa opiskella ja peitän sen hölmöilyllä. Panosta nyt kouluun, sun tulevaisuus menee pilalle muuten. Mutta mä en jaksa.

Kouluruokalassa mun on sitten pakko syödä, koska nälkä on niin kova. Tänään mä hain vielä lisääkin, ja olin peukalon ja etusormen välisen eron lähellä oksentaa. Mutta mä en tehnyt sitä, vaan menin tupakalle. Se rauhoitti muo, mutta mä en silti päässyt epäonnistumisesta eroon. Mä aloitin tuskallisen esittämisen, että kaikki on hyvin. Koulussa kaikki on kamalaa. Mä en jaksa opiskella, Enkeli ärsyttää ja huolestuttaa, oks kaikki okei? -Joo on, ajatukset tappaa mut ja hymy laantuu aina kun mä pääsen pois, hetkeksi omaan maailmaan. Aiempina vuosina se on ollut helppoa, antaa vain vihan ja tunteiden tulla ja istua yksin mököttämässä, koska kukaan ei välittänyt musta samalla tavalla kuin nykyään.

Paratiisilintu vihaa mun ongelmia, niin vihaan minäkin, mutta mä en kehtaa sanoa sille mitään. Pienikin vihjaus siitä, että mulla on läskiolo, saa Paratiisilinnun vetämään mut syliinsä ja kuiskaamaan korvaan, etsä muista mitä sillon sanoin sulle? Kyllä muistan. Että mä olen täydellinen sulle, tällasena. Muistan, kiitos, oot ihana.

 

Kotona mutsi on ihan ragena. Hyvä olo päättyy siihen ja selviytyminen alkaa. En mä pysty tähän. Huomenna päätetään, sijoitetaanko mut johonkin laitokseen. Mä en saa muuttaa omilleni pois, koska mä olen silti vielä alaikäinen. Arkipäivät on mulle liian rankkoja, mutta viikonloput pois. Mä vaan mietin, että millon tämä kierre loppuu? Me riidellään äidin kanssa, mä huudan, en haukkuu muo, mä karkaan, mutsi soittelee perään, mä tuun kotiin, sitten taas huudetaan, karkaan uudelleen ja niin edespäin. Mä en jaksa tätä. Eilen sillä oli kyllä syy vihata muo ja haukkua, koska mä olin taas poliisilaitoksella.. Mutta ei siitä sen enempää. Nähtiin sossu äidin kanssa, enkä mä pystynyt edes katsomaan sitä. Hesburgerin hampurilaisten haju kuvotti muo, ja vihasin itseäni vielä enemmän. Mä päädyin ottamaan vain light cokiksen. Mä karkasin sieltäkin, koska en enää jaksanut, että muo syytellään koko ajan, vaikka olisihan se pitänyt arvata ja olihan se toisaalta ihan oikeudenmukaistakin. Sakko oli aika iso, kuitenkin.

 

Mä en haluaisi enää käydä polillakaan, koska mä en koe, että siitä olisi mitään hyötyä. Mun on kuitenkin tänään mentävä sinne, koska mun pitää saada purkautua. Enkelille mä en enää uskalla puhua, Pehmonallelle en myöskään, en tiedä miksi, ja Kultakutri, no, se on aina ajan tasalla kaikessa, koska se on utelias, ja saa mut aina puhumaan sille. Paratiisilinnulle mä oonkin jo kertonut asioita, sitä sun tätä, mutta tällaisia asioita ei varmasti pysty sanoa. Eihän poikaystävä edes ole mikään hiton psyka. En mä sitä aio lopettaa, en vain jaksaisi käydä siellä.

 

Mä alan olemaan aika loppu jo, vaikka koulua on mennyt vasta alle kaksi kuukkautta. Mutta ehkä se on enemmän kaikki perhe- ja ystävyyssuhteet, jotka muo rasittaa. Elämän pienetkin asiat turhauttaa muo ja mä oon ihan sekasin. Tekee mieli viiltää. Ääää. Pitäisi varmaan piirtää käteen ja jalkoihin perhosia, katsokaa tämän ihanan tytön blogin uusin postaus: ssecretlife.