Sain eilen tietää, että olen kotona vain koeajalla. Että jos en käyttäydy hyvin, tai tulee lisää ilmoituksia poliisilta (niin kuin kävi viime viikolla), joudun laitokseen. Itken tämän asian takia, mä en halua mennä muualle, mutta mä en jaksa olla kotonakaan. Sekavaa, sekavaa, sekavaa tai jotain. On nimittäin ahdistavaa ajatella, että kohta mä en ehkä olekaan enää kotona. Tottakai sosiaaliviranomaiset tekee parhaansa, näkemyksensä mukaan, mutta silti. Yh.
Syöminen on alkanut ahdistaa muo enemmän ja enemmän. Mä en todellakaan halua takaisin siihen, missä mä olin. Tai, no niin, kylläpäs haluaisin, mutta terveesti laiha. Ei ylilaiha, sairaalloisen laiha. Haluan vain hyvännäköisen vartalon ja itsevarmuutta. Sitä mä kaipaan eniten tällä hetkellä. Ja rohkeutta. Sitä mä haluan.
Mä en haluaisi unohtaa sitä mennyttä, syömishäiriön valloittamia aikoja, mutta samalla mä en voi olla kaipaamatta. Silloin kaikki oli vielä niin alussa. En tiennyt melkeinpä mitään tällaisista asioista. En voi edes kuvitella, että vielä kolme vuotta sitten kaikki oli hyvin. Pienenä mä olin iloinen, positiivinen lapsi, reilustikkin ujo ja hiljainen. Nyt mä olen kamala hirviölapsi, jota kukaan ei kestä. Mä haluaisin palata ajassa taaksepäin ja tehdä kaiken toisin. Mä tekisin kaiken niin hyvin kuin vain voisin, mutta hitto, kun se ei ole mahdollista.
Jos sä tosissaan haluisit, oisit nyt se ns. kiltti ihminen ja tytär. Kaikki muutokset lähtee susta itsestäs.
VastaaPoistaÄlä itke menneitä vaan muuta tulevaa!