ehkä on jo myöhäistä

 

 

Miksi mun pitää olla näin sekava? Mun tunteet vaihtuu laidasta laitaan minuuteissa, mä sekoon ja hajoan ja yhtäkkiä olenkin onnellinen ja maailma on kaunis, mutta sitten haluankin vain kuolla ja peittää kaiken paskan taakseni ja sitten taas aloittaa puhtaalta pöydältä ja sitten taas pelottaa ja ahdistaa ja naurattaa ja itkettää ja kaikki on sekaisin ja sitten on taas hetken rauhallista. Muo suorastaan pelottaa tällainen käytös. Mä olen ihan sairas. Mä tiedän, ettei mun masennus ole mennyt mihinkään. Silti mä tiedän, että mä olen parantunut jonkin verran, tai aika paljonkin. Se on vain niin järkyttävä ajatus, antaa itselleen lupa olla terve. Mä olen monta kertaa vakuuttanut itselleni, että mä saan olla iloinen ja mä saan tuntea olevani rakastettu. Mutta se on väärin. Mä en saa olla onnellinen. Enkä mä varmasti edes osaisi olla. Vai olenko mä jo? Vai feikkaanko mä tämän hymyn aina? Siitä on tullut jo tapa esittää kaikille, että kaikki on hyvin, mutta.. Mä en osaa edes erottaa oikeaa ja väärää hymyä. Anteeksi. En tajua.

Ja mä haluaisin myös rakastaa, olla oikeasti hänen, lupautua hänelle, omistautua hänelle, mutta en uskalla. Olen aivan liian kriittinen itselleni. En halua hänen koskevan mitenkään mahaani tai reisiin ja pohkeisiin tai käsiin tai poskiin, koska joka puolella on liikaa. Liikaa rasvaa, liikaa läskiä, liian huono, liian outo, liian ruma, liian epämukava, liian äänekäs, liian nolo, liian ujo, liikaa kaikkea. Olen yksinkertaisesti vain huono. En ole tarpeeksi hyvä Paratiisilinnulle, enkä kenellekkään muulle. Koska kaikki vihaavat muo. Ystävät, äiti, siskot, opettajat, koirat, kaikki.

Ja silti mä jaksan väittää, että kaikki on hyvin. Ja silti mä jaksan uskotella itselleni, että kaikki on hyvin. Kaikki antaa kuitenkin anteeksi. Se ei ole niin. Jonain päivänä tämä kaikki on todella loppu, eikä asioita voi enää korjata. Mun pitäisi korjata ne nyt, vielä kun on edes pieni mahdollisuus siihen.
Mun pitää muuttua.