mä haluan olla oikea prinsessa

 

Kaikki päivät on niin samanlaisia, enkä mä kestä sitä. Joka päivä mä herään kahdentoista aikaan (jes, syysloma), syön jotain pientä, vaihdan vaatteet ja meikkaan ja ulos. Tupakkaa, hyvää seuraa ja nauramista, feikkiä sekä aitoa. Äänet mun päässä huutaa kaikenlaista epämukavaa, mutta silti mä jaksan vain elää. Oleminen on kaikista pahinta, elossa oleminen, ei minkään tekeminen, istuminen ja juoruaminen. Istuminen tekee pahaa, koska pitää kuluttaa, pakko laihtua, tarve laihtua pienemmäksi on niin kova. Paineet koulussa kasaantuu mun jo alas painuneille hartioille. Olisi pakko saada hyviä numeroita kokeista ja todistukseen erinomaisia ja kiitettäviä, mutta luvattomia poissaoloja ja aamuisia myöhästymisiä on aivan liikaa. Keskittyminen herpaantuu aina, kun mä yritän panostaa. Vihkot ovat täynnä tyhjiä ruutuja, kielten tehtäväkirjat loistaa puhtaudessaan. Kaapissa lojuu kirjat, ne eivät ikinä mahdu laukkuun, koska niitä ei jaksa kantaa ja läksyt jää tekemättä. Mä vihaan tätä. Mä vihaan elää.

Mä vihaan huurteisia lehtiä aamukävelyllä, päälleastuttuja orpoja lehtiä. Mä vihaan vesilammikoita ja metsän kauneutta, vihaan syksyä ja värikkäitä lehtiä, taivasta ja vaalenpunaisia pilviä. Mä vihaan mun tapaa ajatella asioita, mä vihaan sitä, kuinka mä rakastan olla ulkona kylmyydessä ja katsoa merta ja horisontissa nököttävien puiden taakse laskeutuvaa kultaista aurinkoa. Mä vihaan sitä niin paljon, että mä en voi tehdä muuta kuin rakastaa kaikkea sitä, mitä mä sanon vihaavani.

Mulla on liikaa ajatuksia ja liikaa mietittävää. Liikaa kriisejä ja liian vähän polikäyntejä. Edellisestä käynnistä on jo viikko, ja seuraava on vasta toisen viikon päästä. Mun tarvitsee puhua jollekin, kertoa kaikki asiat mun sisältä painamasta mun keuhkoja kasaan. Mä en ole ikinä halunnut puhua asioistani näin paljoin kuin nyt. Mutta sekin johtuu vain siitä, että musta tuntuu kuin mä kuolisin. Tai mä pelkään sitä. Että mä tekisin itselleni jotain. Mä en kestä katsoa mun jalkaa, joka täynnä satoja arpia. Tai kättä, viiltoja täynnä peukalosta kyynärtaipeeseen asti. Ja samalla pelätä, aionko mä koskaan lopettaa sitä. Perhosetkaan eivät ole auttaneet.

Mä en jaksa jokaista pimeän täyttämää yötä. Mä en jaksa olla hereillä vain kokeakseni olevani tarpeetonta, turhaa. En halua ajatella itseäni näin paljon, mä en halua enää olla pinnallinen, mä en halua ajatella, että laihuus ja syömättömyys tekee mut onnelliseksi. Mä haluan eroon masennuksesta, tästä ikuisesta taistelusta mielenterveyttä vastaan. Mä haluan olla terve, mä haluan kokea elämän niin kuin mä aina toivoin, niin kuin mä olen pienenä suunnitellut. Että kaikki menee hyvin, musta tulee prinsessa ja mä pidän joka päivä kello viiden teekutsut, nukun täydellisen pehmeässä prinsessasängyssä, käytän kimaltelevaa tiaraa ja kauniita prinsessamekkoja. Mä käyttäydyn kuin oikea prinsessa ja taion maailmaan ikuisen rauhan. Sanon kaikille tytöille, että he ovat prinsessoja, ja että kannattaa löytää oikea prinssi, joka pitää teistä hyvän huolen ja että kaikille pitää olla ystävällisiä.

Mä haluan olla oikea prinsessa. Mutta koska masennus. Mä en varmaan ikinä pääse siitä eroon, siitä mä olen aika varma. Kaikki sanovat, että masennuksesta parantuu, kunhan saa oikeaa hoitoa ja tekee töitä sen eteen. Enköhän mä ole tehnyt jo aika hitosti töitä sen eteen, että mä parantuisin? En. Sen tietää siitä, että kaikki menee koko ajan vain huonompaan suuntaan. Mä en jaksa tällaista meno enää. Mä toivon vain kuolevani. Ehkä se kuitenkin on ainut keino päästä tästä ikuisesta kehän kiertämisestä. Ehkä se on totta, niin kuin mä silloin sanoin. Kaikki on ollut pelkkää valetta. Kaikki ne kauniit sanat parantumisesta ja elämästä. Ehkä ne kaikki ovat olleet pelkkiä valheita, valkoisia haamuja mun ympärillä, ne haluavat mulle vain pahaa. Ihmiset haluavat mulle vain pahaa. Ne haluaa kiduttaa muo, ne kertoo ihmeellisiä tarinoita ihmeellisen ihanasta elämästä, jotta ne saisivat mun kärsimään kauemmin, enemmän. Äitikin haluaa, että mä kärsin, niin se sanoo koko ajan.

En mä voi muuta kuin kärsiä ja kitua, vihata elämää ja sitten mennä taas itsemurhan laidalle ja sitten taas lumoutua saduista, uskoa, että kaikki menee parempaan päin, ja sitten kun elämä alkaa taas näyttää kauniilta ja hyvältä paikalta elää ja että täällä voi oikeasti olla onnellinen, niin sitten kaikki alkaa taas alusta. Ne haluaa vain mun kärsivän. Ja niin mä kärsin. Mä tottelen. Mä olen kiltti, muhun on aina voinut luottaa, joten niin voi nytkin. Mä kuolen henkisesti, uppoan syvään veteen, nousen ylös, pudistan itseni liasta ja jalkoihin kietoutuneista ruskeista vesikasveista ja sukellan sitten taas uudelleen.

Tästähän tulee jo rutiini. Mut on tarkoitettu epäonnistumaan.