pimeyden valtijatar

 

 

 

Haluan avata sylini sulle

Pimeä, musta ystäväni

Voisit kertoa tarinoita

Niistä kummituksista

Joista kerroit silloin ennen

Voisit kuiskailla niitä korvaani

Olen itse niin surkea siinä

Koska haluaisin olla onnellinen

Mutta samalla haluan taas sinut takaisin

Oli niin turvallista

Oleilla kanssasi

Tulevaisuus on pelottavaa

Jos ei ole tukea

Jotain mihin tarrautua, jotain mistä pitää kii

Paratiisilintu auttaa, mutta haluankin vain sinut

En tahdo pettää, mutten halua ollakkaan

Olen liian sekaisin

Hah, nauran itselleni

 

 

 

Kaikki on jotenkin todella sekavaa taas. Yritän kumittaa, pestä ja hangata perhosia pois ranteestani, jotta voisin viiltää. Tussi ei lähde ihosta pois, ja mä viillän perhosten viereen. Mä pyydän anteeksi, miljoona kertaa anteeksi, mutta ne vihaavat minua jo. Ne menivät pois, ne on kuolleet. Minä, minä tapoin kolme pientä perhosta. Olen kamala ihminen, hitto.

 

Entä jos en ikinä pysty lopettamaan? Entä jos en ikinä muutu paremmaksi ihmiseksi? Mitä sitten? Onko minut oikeasti luotu vain epäonnistumaan? Yritän keksiä sanoja kuvailla tätä tunnetta, joka on vallannut minua jo muutaman päivän, ja ainut sana, adjektiivi, jonka keksin on sekava. Koska en ymmärrä mistään mitään, teen harkitsemattomia asioita, päästän suustani lintuja ja mörrimöykkyjä, raivoan ja huudan, hakkaan itseni mustelmille, eikä mikään kuitenkaan auta.

Mikä mussa on vikana?

 

Onneksi on satanut paljon, koska silloin pystyn rauhoittumaan. Löydän sateesta aina paikan, johon istuutua ja miettiä, ja itkeä rauhassa, koska meikit leviää kaikesta huolimatta sateessa. Onneksi osaan löytää asioista myös hyviä puolia (hah, mikä vale), ja yritän pärjätä niiden avulla kaiken harmaan sumun läpi. Tämä on vain vaihe, josta pääsee yli. Tämä on vain pieni hetki rankkasadetta ja ukkosta, jos miettii, että elämä on kuitenkin pitkälle katsottuna kaunista ja pitkäkestoista. Se on vain tämä hetki, lupaa se mulle.