pelkkää tyhjää

Ei ole sanoja. Anteeksi. Yritän pitää jotenkin tätä blogia hengissä, kun olen täällä osastolla, mutta sanat hukkuvat yön pimeyteen kun puristelen silmistä kyyneliä. Katulampun varjot kuiskii seinillä, ne hivelee mun selkää ja aina kun mä kännyn mä näen vain mustaa. Ruoka ei maistuisi millään, ja Eudora kieltää, mutta minä pakotan itseni siihen, sillä en halua kokea nenä-mahaletkua uudelleen, ne kolme päivää olivat jo tarpeeksi. Minä yritän, yritän tehdä äidistä ylpeän parantumalla, voimalla taas paremmin ja lääkket ehkä tekevätkin sitä jo mutta silti, silti minä haluaisin vain käpertyä pimeyden ja jäätävän kuumuuden syleilyyn, haluaisin piirtää ranteisiin miljoona uutta viivaa, kuvamaan sitä kuinka paljon minuun sattuu, ja kuinka kovasti haluan pois. Ja kun minä kävelen kaupungilla hoitajan kanssa, on niin lähellä, sekunneista kiinni, etten lähde juoksemaan vierestä kovaa kulkevan rekan alle, tai auton tai bussin, jokainen kulkuväline saa kuolemanhaluni vain kasvamaan ja kasvamaan, kunnes pääsen takaisin osastolle turvaan kuumaan suihkuun, ja rikkoutuneella teroittimen palasella rannetta kuvittamaan. Anteeksi, mutta ei ole enää muuta.

Kiitos ihanille lukijoille, teitä on jo 177! ♥