avaan silmät ja näen värejä

you dont have to find happiness, it lives inside you

you just have to give it a chance

Mun elämä on palaamassa. Mä tunnen kuinka mun verisuonet puhdistuu loppukesän aurongon alla, vaikka kirkkaus välillä peittyykin harmaisiin sadepilviin. Mä hymyilen ja nauran, kun ruohikko värjää polvet vihreiksi ja mä nautin siitä, kun saa vain olla ja tuntea itsensä eläväksi. Mun ei tänään ole tarvinnut viiltää saadakseni tunteita itseeni. Tänään en ole ollut harmaa, paksu, löysä kivimöykky, joka ei tunne mitään. Ei ole ollut kylmä, vaikka tuuli onkin paiskoutunut vasten kasvoja ja saanut silmät vetistelemään (tosin meikki levisi hieman ja näytin pandakarhulta, mutta mä vain nauroin itselleni ja sille, miltä näytin).

Maailma näyttäytyy mun silmissä yleensä mustana ja harmaan eri sävyissä, mutta tänään se on ollut ihan kaikkea muuta. Taivas on ollut sininen, ruoho vihreää, puut ruskeita, kukat keltaisia ja liiloja ja punaisia ja rakkaus on leijaillut mun ympärillä vaaleanpunaisena hehkuna. Mä näen maailman aivan erilaisena, kuin esimerkiksi puoli vuotta sitten. Mä ymmärrän asiat eri tavalla, mä osaan tunnistaa eri tunteita itsessäni, enkä ajattele kaiken olevan vain paskaa ja ahdistavaa ja synkkää ja mustaa. Ehkä vähitellen mä opin pitämään elämästä. Ehkä se ei olekaan niin paha asia, kuin olen luullut. Tulevaisuus on pelkkää tyhjää, mutta ehkä jossain mun sisällä, pienenä hiukkasena elää kuitenkin toivo.



en haluaisi sanoa tätä, mutta yöt ovat kamalia
puukkomies ja kaikki
silloin mä sorrun todellisuudesta pakenemiseen
muodostamaan veritahroja yöhousuille, apinoiden päälle