Jännitystä, onnesta tärisemistä, haaveilua, hiljaisia hetkiä, jotka eivät ole piinaavia, käsi kädessä kulkemista, halaus. Pojan silmät ovat vihreät, aurinko saa ne näyttämään kullanvihreiltä ja mä rakastun niihin aina vain uudelleen. Bussissa meidän kädet kohtaavat ja poika puristaa mun kättä kovaa. Me nauretaan ja mulla on hyvä olo. Mä en ole ikinä istunut näin lähellä poikaa. Se ahdistaa hieman, mutta siinä on hyvä olla, mulla on turvallinen olo. Ja kun mun pitää lähteä, me halataan pitkään, eikä poika halua päästää musta irti. Se tuntuu taivaalliselta. Se pitää musta huolen, se on joku, kenen kanssa mä haluan viettää paljon aikaa. Ties vaikka joku päivä me oltaisiinkin enemmän kuin kavereita.
Silti yöllä mulla tulee paha olla. Mä kiusaan tahattomasti Enkeliä lähettämällä viestiä. Mä syytän itseäni, miksi olen näin tyhmä, miksi en ajattele muita? Mä joudun mennä vessaan, terä mukana, äänet mun päässä huutaa mulle. Noniin läski paska, mene vessaan ja viillä niin syvään kuin osaat. Älä ole heikko, älä tee vain naarmuja, vaan viillä syvään, syvempään! Kymmenen ei riitä, viillä enemmän! Ei kaksikymmentä ole tarpeeksi, nyt ryhdistäydy! Minä en hiljene ennen kuin teet vähintään kolmekymmentä! Tiedän, että haluat minusta eroon. Mutta rakas, minä olen sinä. Päätät itse viillätkö. Yritän lopettaa, koska jalkani on yltäpäältä veressä ja äiti kysyy miksi minulla kestää niin kauan. Nyt, enemmän! Kolmekymmentäviisi. Kuusi. Seitsemän. Kahdeksan. Yhdeksän.
Mä paiskaan terän lattialle, koska se sattuu niin paljon. Se tuntuu hyvältä. Kipu saa mut tuntemaan. Mä olen elossa. Sitten mä mietin Enkeliä ja poikaa. Mä lopetan. Ääni ei hiljene mun päässä, ja mä nukahdan vasta kolmen tunnin sängyssä pyörimisen jälkeen. Veri tulee yöhousuista läpi, mä menen laittamaan haavojen päälle lastaarin ja sitten mä nukahdan.
Aamulla mä herään taas liian väsyneenä. Mä olen taas nukkunut viisi tuntia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
kirjoita rehellisesti, älä hauku, kiitos