En tiedä mihin pitäisi mennä, mitä polkua kulkea, noudattaa sydämen tahtoa vai järkeä, missä edes mennään? En tajua ajan kulkua, astun bussiin, astun ulos, metron ovet hipaisevat mun kättä kun hyppään pois. Kotona sängyn ja seinän välissä makaa se pussi, johon säilöin kaikki ottamattoman lääkkeet. Harkitsin pitkään, josko ottaisin muutaman, mutta lääkkeet ropisivat kuin sade sängyn alle - ja jätin ne sinne. Olo on ollut outo koko aamun. Polilla en puhunut muuta kuin järjentöntä paskaa, ja kuuntelin huminaa päässäni. Kai mä kuulin jotain ääniäkin, mutta en saanut selvää, mitä ne oikein sanoivat minulle, vai sanoiko mitään, oliko ääniä sittenkään vai ei?
Olen ollut ihan jossain muualla koko ajan, enkä tiedä saanko ajasta kiinni. Kultakutri ja Pehmonallen näkeminenkään ei parantanut tilaa - päinvastoin - tunsin oloni tyhmäksi, laiskaksi, ärsyyntyneeksi ja erittäin epämiellyttäväksi ihmiseksi. Olo parantui hiukan, kun näin sitä yhtä poikaa, joka osti minulle cokista, jonka kengännauhat sidoin, jonka tupakan sytytin ja sitten pitikin jo lähteä. Meidän omat vitsimme alkavat tuntua jo kodilta, pojan kädestä pitäminen tuntuu hyvältä ja maailma on muutenkin paljon mukavampi paikka, kun ne tyrmistyttävät silmät tuijottamassa mun silmiä.
Kotona on tylsää, inhottavaa, likaista. Söin makaroonia ja kalaa, vaikkei tehnytkään mieli mitään. Näin Enkeliä muutaman minuutin, ennen kuin sen piti lähteä (perkele!). Mä en tajua mistään mitään. Mun pitäisi lyödä itseäni. Kuriton paska. Ällöttävä. Läski. Inhottava. Ruma. Tylsä. Hullu. Mielisairas. Ei mitään. Mä harkitsen vakavasti muutaman ylimääräisen lääkkeen ottamista, jotta vain nukahtaisin. Mä en halua herätä, ennen kuin kaikki pahat ajatukset, äänet, painajaiset, harhat, menevät pois. Mä haluan elää vasta sitten, kun kaikki on hyvin. Äiti yrittää auttaa, ystävät yrittävät kysyä mikä on, pojalle en viitsi kertoa mitään (näytin sille viiltelyjäljet mun kädessä. No jokainen tekee joskus jotain tyhmää.). Se ei ole vaikeaa sanoa, että kaikki ei ole hyvin, mutta mä en halua huolestuttaa ketään, mä en halua myöntää sitä. Mä luulen, että mä parannun, mutta kyllä mä tiedän sen kaiken olevan mun sisällä vielä. Sairaus olen minä. Mä en pääse siitä koskaan eroon, paitsi yhdellä tavalla.. Mutta mä en halua. Mä en voi tehdä sitä.
Kun mä olin osastolla, äiti sanoi, että jos mä teen sen, se tappaa itsensä ja mun siskot. Mä en voi ottaa sitä riskiä.
Mä sytytän toisen tupakan, kävelen kotoa pois. Mä en halua olla täällä, en kestä mun kotia. Mä tarvitsen omaa aikaa, mä tarvitsen tilaa miettiä asioita. Enkä mä voi miettiä niitä kotona. Täällä ei ole ollenkaan rauhaa. "Se on sitten lastenkoti...", mutta sinne mä en mene. Se olisi liian raskasta äidille, enkä mä kaikesta huolimattakaan tahdo muuttaa pois. Varsinkaan lastenkotiin. Elämä on niin hiton hankalaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
kirjoita rehellisesti, älä hauku, kiitos