mä haluan olla normaali

Mä en edes tiedä, mikä enää on edes normaaliutta, mutta silti mä haluan sitä enemmän kuin mitään. Mä haluan olla normaali. Normaalipainoinen, normaali teini, normaalimielinen (tai ainakin terveempi), haluan omata normaalin käytöksen, normaalit ruokatavat, normaali, normaali, normaali. Sana muuttuu joka kerralla aina vain oudommaksi, kun sitä toistaa. Mitä se on, mitä se tarkoittaa? Jokaisella on kai oma käsityksensä normaalista, mutta mulle se tarkoittaa laihuutta, sopivaa sosiaalisuutta, sitä, että voi syödä normaalisti ajattelematta kaloreita, sitä, että voi pitää itsestään sellaisena kuin on, eikä tarvitsisi koko ajan miettiä kuinka tyhmältä näyttää ja mitä ihmiset ajattelevat minusta, käyttäytyä normaalisti eikä kuin joku sekopäinen idiootti, nauraa ja olla iloinen pienistä asioista, pitää huolta itsestäni ja terveydestä.

Mä mietin koko ajan enemmän ja enemmän laihduttamista. Sitä, että mä en voi seurustella pinua puolet vähemmän painavan pojan kanssa, sitä, että mä olen liian lihava ja epämiellyttävä ihmisenä. Mä olen epäonnistunut kaikessa, mitä mä olen yrittänyt tehdä, mutta silti mä vain jaksan elää. Mussa on pakosti jotain vialla, kun mä en voi olla normaali. Mä toivon jonkun sanovan, että mä olen hyvä tällaisena, mutta se ei auttaisi kuitenkaan, joten en pyydä sitä. Mä en riitä tällaisena, mun pitää olla parempi, laihempi, kauniimpi. Mä en voi elää tällaisena.

Musta tuntuu, että mä hajoan taas. Mä en halua olla tällainen. Mä en halua enää kuolla, koska mä olen hankkinut liikaa ystäviä, jotka tarvitsevat minua (ei tarvitse, mitä oikein ajattelen, ketä mä yritän huijata?). Mä en voi mennä pois. Mun on pakko elää, vaikka mä murtuisinkin täysin.
Elämä on yhtä helvettiä.