Mä olen niin onnellinen. Mun elämä ei ole enää vain masennusta, harmaata, mustaa, ahdistusta, panikointia. Mun elämä on kaikkea muuta. Mä mietin vieläkin syitä kuolla ja lopettaa kaikki, ja vaikka ne ovat ahdistavia ja pelottavia, ne vievät muo vain pidemmälle. Positiiviseen suuntaan. Mä en keksi enää yhtä montaa syytä kuin esimerkiksi puoli vuotta sitten. Vielä vähemmän kuin kesäkuussa.
Aika kuluu nopeasti. Musta tuntuu, että osastoajat ovat ohitse. Mä olen päässyt niistäkin yli. Mä en enää toivo pääseväni osastolle. Se ei ole turva. Poikaystävä ja ystävät, perhe, ne ovat mun turva. Mä haluan käydä polilla, ehkä mä en selviäsi muuten (huomenna sinne taas). Toisaalta mä haluaisin käydä siellä vieläkin kaksi kertaa viikossa, mutta ehkä ne tietää siellä paremmin, mun tarvitsee käydä vain kerran viikossa.
Muo ahdistaa mun vartalo ja mä haluan laihtua. Suunnitelma ei toiminut tänäkään vuonna (kun koulut alkaa, mä laihdun). Paskat. Mä olen varmasti lihonut. Mä yritän. Tänäänkin mä kävin lenkillä, pitkästä aikaa ja se tuntuu hyvältä. Vielä kun saisi syömistä vähemmälle, mä olisin tyytyväinen. Hitaasti, mutta varmasti (mutta mä haluan laihtua ihan hiton nopeasti, argh!). Olen aiemminkin sanonut, elämä on hankalaa. Mutta mä selviän siitä. Vaikeudet ovat selivitettäviksi.
Ja mä selviän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
kirjoita rehellisesti, älä hauku, kiitos