Mä kaipaan takaisin osastolle, sinne missä olin ensimmäistä kertaa (koska toinen osasto oli natsila). Tiedän, ettei minua huolita sinne, koska mä en ui enää niin syvässä vedessä. Mä tiedän, etten mä oikeasti halua sinne takaisin, ihan vain perheeni ja ystävien takia, ja sosiaalisen elämäni perusteella. Mulla on alkanut mennä taas hyvin (jee, lääkkeitä vain enemmän kouraan ja johan olo helpottuu), mutta mulla on silti sisältä tosi paska olo. Mun sosiaalisuus on kasvanut hiumasti viimeisen puolen vuoden aikana, enkä mä ole koskaan ennen ollut näin paljon ystävien kanssa, kuin viimeisten kolmen kuukauden aikana. Mun elämä on nyt vain ulkona ravaamista, kotona itkemistä ja haaveilua sekä hyvästä että huonosta elämästä. Kun tavallaan mä haluaisin parantua aivan kokonaan, mutta koska tiedän, ettei se ole mahdollista, ja jos se olisi, se veisi valovuosien ajan, mä en jaksa toivoa sitä.
Huomenna on kahden viikon tauon jälkeen poliaika, jonne mä en haluaisi mennä. Mä kuitenkin olen jo puoliksi henkisesti valmistautunut, itkenyt ja ahdistellut, joten se on aivan sama menenkö sinne istumaan ja kuuntelemaan, mitä sillä on taas sanottavanaan. Se ei ole mun oikea henkilö, joten sillä ei ole väliä, miten mä siellä olen. Tosin mä olen pystynyt puhumaan sille paljon enemmän kuin sille vanhalle. Mä en haluaisi palata sille, joten ehkä mä lopetan siellä kokonaan. Mietin vain, että mitä ne sitten keksii? Pakottaa mut?
Ensi viikolla on sosiaalityöntekijän tapaaminen, mitä mä jännitän ihan liikaa. Ehkä jos mä vedän sen välistä, enkä mene sinne? Soittaako se mulle, tai ehkä jopa äidille? Elämä on tosi hankalaa. Varsinkin, kun on tällainen kuin minä, minun elämällä.
Mitä olisi elämä, jos se olisi täydellistä? Minkälainen ihminen mä olisin, jos mä en olisi psyykkisesti näin vammautunut? Jos mä en olisi sairas? Nämä kysymykset saa mut väreilemään, kananlihat käsivarsille. Mä en ymmärrä, mä en osaa ajatella näin vaikeita kysymyksiä. Pohjalla olemisessa on se hyvä puoli (ei se mikään hyvä ole, mutta kuitenkin), ettei silloin ajattele näin paljoa. Silloin marraskuussa, kun mä lähdin mun ensimmäiselle osastojaksolle, mä en miettinyt mitään muuta, kuin itseni tappamista ja sitä, miltä muista tuntuu, kun mä olen sairas? Tai että mitä mä olisin voinut tehdä paremmin? Tai miksen mä onnistunut kuolemaan?
Mutta nyt ne lääkkeet vaikuttaa niin paljon, että jaksan pyöriä kaupungilla, matkustaa bussilla paikkoihin, joissa en ole koskaan ennen käynyt (vaikka ennen muo ahdisti busseissa niin paljon, että itkin), hengailla ystävien kanssa ulkona, kävellä koiran kanssa ulkona pitkään ajattelematta kuinka monta kaloria siinä palaa, puhua puhelimessa ja kuunnella, kertoa omista asioistani ja ehkä jopa aloittaa seurustelun (vaikka se ahdistaakin, se tuntuu tavallaan hyvältä, että joku tykkää ja välittää).
Tämä on
(Masennus lukee tämän= joku muu ohjailee mun elämää, mä ansaitsen sen, enkä omaa elämää).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
kirjoita rehellisesti, älä hauku, kiitos