liian itsekäs ollakseen ylpeä

 

Mun pitäisi arvostaa ja olla ylpeä siitä, että mä olen pääsyt näinkin pitkälle. Mä olen edennyt, mä olen parantumassa; mä syön normaalisti, mä olen iloinen suurimman osan päivästä, mä pystyn käymään sairaalakoulussa, ja kävelemään ulkona juoksematta auton alle.
Mutta tuo ajatus, että mä pystyn parantua, on niin valetta. Ja mä tiedän sen, etten enää pysty olla viiltelemättä, en pysty olla toivomatta kuolemaa, en pysty syömään tuntematta syylisyyttä ja pahaa oloa. Mä en voi luvata sitä, että mä oikeasti parannun. Kokonaan. Koska tästä ei voi parantua, mä en usko siihen.

Mä jäin kiinni lääkkeiden piilottamisesta. Tai no siis jätätin itse itseni kiinni.
Pehmonalle oli täällä tänään käymässä ja me puhuttiin paljon asioista. Sitten kun se mainitsi mun blogista ja lääkkeiden piilottamisesta, mä mietin että hetkinen. Lääkeiden piilottaminen ja suunnitelmat yliannostuksen opttamisesta kuulostaa haluttavalta, ja vaikken mä olisi halunnut tehdä sitä, mä annoin kaikki lääkkeet hoitajalle. Toivottavasti Pehmonallelle tuli parempi olo siitä. Ehkä mä saatan viel joskus kiittää Pehmonallea tästä, mutta nyt muo vain kaduttaa, ettei mulla enää ole lääkkeitä joilla vetää yliannostus. Ja multa tarkistetaan aina suu tästä lähtien, kun oon ottanut lääkkeet.
Paska.