On niitä päiviä, kun jaksaa hymyillä ja nauraa, koska ei halua paljastaa todellisia tunteitaan. On myös niitä päiviä, kun jaksaa hymyillä, koska on oikeasti hauskaa ja hyvä mieli. Joskus ne päivät saattaa kestää ehkä koko päivän, ehkä puolet tai muutaman tunnin. Mutta toissapäivänä se kesti koko päivän aamusta yömyöhään ja sain jopa nukuttuakin monen monta tuntia.
Mutta yleensä päivät kulkevat harmaina, ehkä iltaisin punaisia viiltoja ja tummanpunaisena vuotavaa verta lanteilla. Liikaa ruokaa tai sitten liian vähän, oksettava olo tai tyytyväisyys ja rauhallisuus, koko keho lepää turvallisuudessa, sinisten lakanoiden välissä, lämmin veri ja tasaiset sydämenlyönnit. Kylkiluut alkavat tuntua paremmin (tai sitten mä vain kuvittelen), muutaman kilon pudotus, ja mä alan huokua onnesta. Musta tulee oikeasti kaunis ja mä onnistun.
Mä haluan takaisin sun syliin, lämpimiin halauksiin ja suudelmiin. Mä haluan rakastaa, mutta mä en uskalla. Kaiken pitäisi mennä vain parempaan päin, mutta musta tuntuu, että mä vain menetän kaiken positiivisuuden. Mä alan vajota, syvemmälle, syvemmälle. Jotenkin mä haluan, ettei kukaan kerkeä pelastamaan muo tällä kertaa. Mä haluan hukkua, ottaa nyt viimeisen henkäykseni ja sitten sukeltaa vedenpinnan alle. Tyhjyys. Hiljaisuus. Mä kaipaan sitä rauhaa.
Nyt lopetat ton säälin heruttelun. Ulkona paistaa aurinko, on kesä, linnut laulaa, mitä sä oikein odotat? Ala elää ja lopeta se itsesäälissä kieriskely!
VastaaPoista"Mä haluan hukkua, ottaa nyt viimeisen henkäykseni ja sitten sukeltaa vedenpinnan alle. Tyhjyys. Hiljaisuus. Mä kaipaan sitä rauhaa." Onks ihanaa kun kaikki on ihan kauhuissaan?
Alussa kirjoitat, miten hyvin kaikki on ja silti pitäis kuolla. Siis todellakin, nyt ryhtiä nainen!
Anonyymi,
Poistamä en edes tiedä mitä mun pitäisi vastata sulle.
Ehkä sä oot oikeessa. Ehkä mun pitäisi vain jatkaa muille valehtelemista, ja opetella valehtelee itelleni. Mulla on joskus tosi hyviäkin päiviä, mut mä tiiän et oon silti masentunut. Pitäiskö mun siis vaan unohtaa kaikki paska (mitä ei voi edes unohtaa..) ja alottaa elämään ihan kun mitään ei olisi tapahtunut?
En mä halua, että kaikki on kauhuissaan, mutta mä en voi itelleni mitään. Mä haluan kuolla, sillon ku mulla on oikeesti semmonen olo. En mä koko ajan haluu kuolla. Kyllä niitä päiviä on, kun mä jaksan elää. Sitä mä yritän tossa tekstissä kertoa. Mun mieliala vaihtelee tosi paljon.
Anteeksi että kirjotan niin typerän sekavasti. Tai muutenkaan. Ehkä mun pitäis lopettaa tää blogi.
Ja sano nyt vielä, että mä otan kaiken liian raskaasti. Mut tottakai tollanen "nyt ryhtiä nainen"-kommentti saa mut vihaseks.
Kiitos kuitenkin kommentistas. (: