En tiedä lukeeko kukaan enää mun tekstejä, lukijapalkki näyttää kuitenkin kahta ja puoltasataa. Kirjoitan tänne nyt kuitenkin.
Ensinnäkin kaikki me kiitetään nyt Enkeliä, joka on maailman ihanin ihminen. Luulin, etten pääsisi ollenkaan koneelle täällä osastolla, joten pyysin Enkeliä kertomaan teille, että jouduin tänne. Olin niin sokissa eilen, etten tajunnut mistään mitään. Tänään mä olen selvitellyt päätä, tosin se on hieman vaikeaa, kun joutuu olemaan vain sisällä. Mä olen siis nyt tarkkailussa, joka loppuu perjantaina, enkä pääse ulos. Perjantaina lääkäri tekee arvioinnin, että missä hoito jatkuu. Täällä, toisella osastolla vai polilla. Tavallaan mä toivon, että pääsisin osastolle, jossa olin viimeksikin, mutta ehkä mä eniten haluan kotiin. Mulla on ikävä mun ystäviä. Varsinkin, kun ne ei saa tulla tän tarkkailun aikana käymään.
Mutta teitä varmaan kiinnostaa, miksi mä ylipäätään jouduin tänne.. Mulla oli se aika polilla. Mä kerroin siitä, mitä mä olin kirjottanut tähän blogiin. Sen, että mä olen suunnitellut itsemurhaa. No, se tyyppi sitten huolestui ja päätti, että me lähdetään päivystykseen. Siellä se lääkäri kuuden tunnin odotuksen jälkeen sai mulle osastopaikan, minne mä sitten lähdin ambulanssikyydillä. Mietin, että onkohan tää tavallista, vai eikö ne vain luottanut muhun? Ne sairaankuljettajat tuli osaston sisälle asti ja sitten ne lähti. Mä jäin sinne ihan yksin. Muo ahdisti ja pelotti. Se lääkäri näki muo vielä yhdeksältä illalla. Unta mä sain vasta yhdeltä.
Aamulla multa otettiin verikokeet ja olisi pitänyt ottaa myös sydänfilmi, mutta siihen mä en suostunut. En suostunut myöskään pissanäytteeseen, vaikken mä mitään huumeita ole käyttänytkään. Se on kuulemma rutiinitarkastus. Täällä on niin superärsyttäviä hoitajia, ettei mitään rajaa. Ne suorastaan vittuilee mulle. Mä en jaksa olla täällä kauaa, ihan tosi.
Koko tän vuorokauden aikana, mitä täällä oon viettänyt, oon saanut syötyä ehkä vaivaiset kaksisataa kaloria. Tänään lounaalla ja päivällisellä. Pienet annokset. Perunaa ja makkarakeittoa. Mä laihdun. Mutta silti tää ei tunnu oikeelta.
Toisaalta tänne tulosta saattaa olla jotain hyötyäkin. Mun pitää alottaa lääkkeet taas, mutta ne aloitetaan taas vaiheittain. Mutta mun on pakko ottaa ne, jos mä haluan kotiin. Äiti ja sisko kävi täällä tänään. Muo suretti nähdä äidin kostuneet silmät ja epätoivo mun suhteen. Miksi mä olen tällanen ongelmanuori? Äiti sanoi, ettei mun tarvitse esittää enää, ja mä kivenkovaa väitin, etten mä ole esittänyt sille mitään muuta kuin vain todellisen minäni.
Mä aion ottaa ne lääkkeet, vaikka mä miettisin niiden ottoa miljoona vuotta. Mä haluan täältä pois. Mä haluan tulla taas kuntoon (vaikken oikeasti halua). Kaikki vain mun perheen ja ystävien vuoksi. Kukaan ei kohta enää kestä muo, jos mä jatkan tällasta osastoilla ramppailua. Ihan tosi, vai mitä Enkeli? Kaikki on kyllästyneitä tähän mun ainaiseen valitukseen ja masennukseen. Jopa minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
kirjoita rehellisesti, älä hauku, kiitos