Verisuonet mun ranteissa, katselen vain. Sormet liukuu arpia pitkin, tunnustelee sykettä. Se olisi niin helppoa, olla sekunneissa kuollut. Kotona mikään ei ole niin kuin osastolla. Siellä on helpompaa, saa olla rauhassa - tavallaan, koska pahoja ajatuksia ei juurikaan ole. Mutta kotona, yön saadessa vapauden synkentää taivas. Silloin en voi estää niitä tulemasta. Mietin, miksi ne päästi mut lomalle kotiin, miksen itse osannut aavistaa, että näin tapahtuisi. Ihan kuin viimeksikin. Kotona olo ahdistaa, kotona kaikki on vaikeaa ja näkö sumenee. En ole syönyt vuorokauteen, hutera olo, mutta mä selviydyn tästä. Mä näännytän itseni nälkään.
Meren silkkikimallus kalventaa ihoa, sä saat veden aaltoilemaan sun kädellä. Muistot saavat kyyneleet silmiin, mä haluan paeta, juosta kauas. Mutta sä et antaisi koskaan mulle anteeksi - en minäkään antaisi. Ei ehkä kukaan, siitä minä voi lyödä vetoa. Ylihuomenna palaan takaisin osastolle, mä olen suunnitellut jotain. Epäilen sen toteutumista, mutta.. Tai en tiedä. Kaikki on sekavaa.
Mielipide osastosta, mun ajatukset ovat äidin. Äiti näyttelee - oikeasti se ei halua mun olevan osastolla. Päällepäin äidin kasvot ja sanat viestittävät sen myöntymistä. Se ei suutu mulle, koska mä olen heikoilla. Se halaa muo ja antaa ymmärtää, että se on okei, jos mulla on niin paha olo. Sen silmät on kosteat niin kuin mun, mutta äiti pidättää kyyneleet. Niin minäkin. Oikeasti äiti itkee vain sen takia, ettei se voi ymmärtää, se ei voi hyväksyä sitä, että sen tytär on mielisairaalassa. Niin se vain on.
Mä en muistanut, miltä tuntuu, kun vain putoaa. Hetken mä pysyin maanpinnalla, oikeassa elämässä, ainakin osin. Mutta nyt se vetää muo alaspäin. Mä en tajunnut, että näin voisi tapahtua uudelleen. Tai ainakaan juuri näin.
saa kommentoida, mä en rikkoudu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
kirjoita rehellisesti, älä hauku, kiitos