mä puhun tuulen kanssa

Mä en ole varmaan koskaan kertonut teille Eedlasta. Tästä jutusta mut saattaa tunnistaa, mutta kerron sen teille kuitenkin.

Eedla oli mun paras ystävä ala-asteen viimeiset lukuvuodet. Me oltiin aina yhdessä, koulussa ja vapaa-ajalla. Kuudennella luokalla, kun mulla alkoi menemään huonommin ja kokeilin ensimmäistä kertaa viiltelyä, mun oli aivan pakko kertoa Eedlalle siitä. Mä päätin tehdä sen tekstiviestillä, joka meni suurin piirtein näin, että mun käsi vuotaa verta, tai no ei ihan, mä tein sen saksilla. Mä tunsin olevani jotenkin heikompi ja yritin siten saada huomiota Eedlalta, koska Eedla oli meistä se, jolla oli aina ideoita. Mä en uskaltanut sanoa mitään typerää. No, Eedla sitten vastasi ja taisi hieman suuttuakin tästä mun kokeilusta. Meni siinä joku viikko, kunnes koulun terveydenhoitaja tuli hakemaan muo englannintunnilta. Se kyseli, että onko kaikki hyvin ja sitten se mainitsi mulle, että on semmoinen tapa helpottaa oloa, kuin viiltely. Mun hymy hyytyi sillä sekunnilla ja mä olin ihan kauhuissani. Miten se on saanut tietää, mä ajattelin. Pyynnöstä mä sitten näytin ne jäljet, jotka eivät olleet sen kummoisempia, eiväthän ne melkein edes näkyneet. Me puhuttiin, jonka jälkeen se päästi mut takaisin tunnille.

Siitä se sitten alkoi. Mä kävin muutaman kerran terveydenhoitajalla, kunnes se ohjasi mut koulun psykologille. Ja koska mä menin sille, siitä kerrottiin mun äidille. Mä en olisi halunnut, että äiti sai tietää, joten mä olin tosi, tosi vihanen Eedlalle. Se yritti selittää, mutta mä en kuunnellut. Mä kihisin vihasta ja tekstiviesteillä haukkuminen oli viimeinen pisara. Mä olisin jättänyt viiltelyn siihen, mutta muo ärsytti sen verran, että mä ajattelin jatkaa, kerta se helpottaa. Viiltelyyn siis päättyi mun ja Eedlan ystävyys. Me ollaan tällä hetkellä Eedlan kanssa samassa koulussa, ja mä en kestä sitä, kun se aina katsoo muo, se tuntuu jotenkin vain niin epämiellyttävältä.

Syy, minkä takia tämä asia tuli mun mieleen oli se, kun tänään äskettäin kävelin koulun ovista ulos. Mun takana oli Eedla ja joku poika. Ne puhui keskenään. Se poika otti röökin askistaan ja sanoi, ettei mulle riitä, vaikka onkin mulle velkaa, joten se tuo mulle perjantaina. Se poika sanoi vielä jotain, mihin mä tokaisin jotan todella tyhmää. Mä nolostuin ja kävelin pois ripeämmin. Eedla ja poika nauroivat. Nauroivat. Nauroivat. Nauroivat. Minulle. Nauroivat mun tyhmälle jutulle. Ne nauroivat mulle. Nauroivat! Että mä sitten vihaan Eedlaa. Painukoon jonnekkin suolle.