on vaikeaa edes yrittää

Viime yönä mä olin melkein koko ajan hereillä ja mietin paljon asioita, jotka ennen olivat hyvin, ja mitä masennus ja osasto on mussa menettänyt tai tuonut. Mä päädyin siihen, että masennus on antanut mulle paljon, mutta eniten se on vienyt multa. Masennus on salakavala sairaus, enkä mä ymmärrä, miksi mä edes sairastuin siihen. Joskus jopa tuntuu, että mä olen itse aiheuttanut kaiken tämän paskan itselleni. Ehkä eniten sillä, etten mä koskaan ole jaksanut olla se päällepäsmäri, ja vaikken mä haluaisikaan olla sellainen, mä olisin voinut silloin joskus ennen sairastumista edes yrittänyt olla hieman sosiaalisempi. Mä tiedän, ettei tuon tapaisia luonteenpiirteitä voi noin vain hankkia, mutta ehkä sellaisia voisi kehittää.

Palattuani osastolta ja sairaalakoulusta omaan kouluun, mä olen yrittänyt olla paljon enemmän mukana jutuissa. Mä olen ehkä puheliaampi kuin ennen ja kestän paljon paremmin. Mä yritän päästä masennuksesta eroon ja alkaa elää uutta, tervettä elämää, mutta samalla mä haluaisin vain takaisin vielä synkempiin vesiin. Viime yönä mä mietin, että jospa mä nyt aamulla ottaisin mun lääkkeet, ja illalla myös, mutta minnekäs se pieni valkoinen pilleri menikään? Mä säilytän lääkkeitä pienessä rasiassa, ison laatikon takana. Ehkä jonain päivänä, kun mun elämä tuntuu kamalalta, enkä mä enää jaksa elää, mulla on ne lääkkeet siellä aina. Nyt ja siihen asti kuin kun mä niille jotain teen.

Syömisten kanssa on vielä paljon hiottavaa, mutta mä aion oikeasti tehdä sen. Mulla on ollut joskus paljon enemmänkin motivaatiota, mutta musta tuntuu, että se on palaamassa mulle. Se palaa pikkuhiljaa, ja se karkoittaa rasvat mun kehosta samaan tahtiin. Mä en malta odottaa, että paino laskee ja musta tulee kauniimpi. Ei musta varmaan koskaan tule kaunista, mutta on se hyvä silti olla laihempi, että voisi edes teeskennellä olevansa kaunis. Haha. Mä yritän vähentää mun syömistä aika paljon, ehkä liikaakin näin aluksi, mutta katsotaan nyt mitä tästä tulee. Ehkä mä onnistun, ehkä mä löydän itseni taas syömästä, tai sitten tapahtuu jotakin, mitä kukaan ei vielä tiedä, en edes minä. Mutta kaikista eniten mä toivon sitä, että mä laihdun, keinolla millä hyvänsä.

Toisaalta tuntuu, etten voi tehdä tätä Enkelille. Enkeli kävi tänään juttelemassa Kukkaistädille, muistatteko, meidän koulun psykiatrinen sairaanhoitaja. Mä en tiedä, mitä tästä tulee, mutta mä haluan, että Enkeli ymmärtää sen, ettei sen tarvitse ollenkaan laihtua, koska se on täydellinen jo noin. Mä olen iloinen siitä, että joku kävi kertomassa Enkelistä. jotenkin huojentunut olo, mutta silti niin pelokas. Kesällä me ei nähdä niin usein kuin nyt, joka päivä koulussa, ja muo pelottaa, että kesällä Enkeli voi tehdä mitä vain... Toivottavasti se ei vain lopettaisi syömästä kokonaan..

Ps. Nyt kaikki kertokaa mitä haluatte juhlapostaukseen. kommentteja on jo tullut ja yksi vaihtoehdoista on videopostaus. Mielipiteitä! Juhlapostauksen mä teen kesäloman alussa, eli siis kolmen viikon sisällä tästä päivästä. Siihen asti kommenttejakommenttejakommentteja!