Unelmoida kesälaitumista, lentää vaaleanpunaisella hattarapilvellä, katsella taivaanlintuja, jotka heijastuvat merenpinnasta, syödä mansikkajäätelöä, vähän siideriä ja olla vain ja nauttia kesästä, unelmista. Todellisuus onkin sitten aivan eri asia.
Olen koulussa. Luokkahuone on täynnä värejä ja puhetta, sanat kaikuvat mun flunssaisessa päässä ja mä yritän tehdä jotakin kouluun liittyvää, mutten kykene mihinkään. Mä olen vain ja istun, katselen tätä tietokoneen ruutua ja luokkalaisteni selkiä. Mä istun takarivissä Enkelin kanssa. Enkeli tekee kaikkea. Nyt se liimaa paperia tietokoneen näyttöön. Eikö mulla ookkin hieno tietokone? se kysyy ja mä vain hymähdän. En mä jaksa olla täällä, paitsi että mun on pakko, koska mä lupasin äidille, että mä jaksan. (Koska äiti väitti etten mä jaksa olla koulussa, kun mä olen kipeä. Saanen nauraa.)
Tänään on myös poliaika. Mä en millään jaksaisi raahautua sinne, mutta mun on pakko. Mutta yhtä asiaa mä en aio kertoa. Nimittäin sitä, etten mä ole ottanut ilopilleireitä (eli masennuslääkkeitäni) varmaan yli viikkoon. Lääkärit sanoivat, että mun olo menee vain pahempaan jos mä jätän lääkkeet pois, yhtäkkiä, kokonaan. Mutta olen mä ottanut ketipinoria, että mä nukahtaisin. Mä en ole kuitenkaan huomannut mitään eroa mun olotilassa. Ehkä mä en jaksa niin hyvin, mutta kai mä selviän. Mun on pakko selvitä.
Ja taas mä nauran itselleni.
Mä tahdon tupakkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
kirjoita rehellisesti, älä hauku, kiitos