Tänään, kun mä lähdin koulusta ahdistuttuani syömisistä, Enkeli juoksi mun perään, ja halusi tietää mikä on vialla. Mä sanoin sille ainakin tuhat kertaa, että kaikki on okei, kaikki on okei, mutta Enkeli ei uskonut. Tietenkin mun teki mieli kertoa mun parhaalle ystävälle, mutta jotenkin mä en vain uskaltanut, se tilanne tuli niin nopeasti. Mä poltin mun tupakkaa ja yritin olla kamalan rauhallinen, mutta jossain vaiheessa mun sisällä räjähti ja mä vain suutuin ja huusin sille, että kaikki on okei ja haista vittu ja painu jo sinne tunnille. Mutta sen verran hyvä ystävä Enkeli mulle kuitenkin on, ettei se lähtenyt, ja jättänyt muo yksin. Ja siinä kun mä selittelin sille, etten mä aio tehdä mitään tyhmää, mä tajusin, ettei mun oikeasti kannata tehdä mitään typerää. Kietä mä kiittäisin, että mä olen saanut niin hyvän ystävän?
Kamala olo, mä haluan jonkun jolle puhua, jonkun joka jaksaa kuunnella ja jonkun, kenen kanssa mä en ahdistu etsiessäni sopivia sanoja. Polilla Sokeripulla keskeyttää mut aina, ystävät on ihan parhaita, mutta joskus jutteleminen ei vain luonnistu, äiti on ihan pois suljettu niin kuin siskotkin. Päiväkirjaan mä en jaksa kirjottaa niin paljon ja selitellä asioita. Tänään Kukkaistäti ehdotti tapaamista, mutta yllättäen sille tulikin kokous. Mä suutuin. Ja silloin mä myös lähdin koulusta.
Mä en nyt oikein tiedä mitä mun pitäisi tehdä, laihduttaa, vai olla laihduttamatta. Mä tiedän että se vaatii paljon, ihan kumman mä vain valitsenkaan. Jos mä päädyn laihduttamaan, se vie paljon aikaa ja voimia, mutta jos mä valitsen vain läskeilyn, mä saan katua ja kärsiä siitä loppuelämäni.
Nyt on aika tehdä muutos.
ps. Mä vihaan mun sairasta sairautta, mutta toisaalta mä myös tykkään siitä. sairasta, mutta sitä mä olenkin: sairas.
Hei muista kultapieni että voit aina puhua mulle, ei haittaa vaikka huudat helvetit ja paskat läpi, huudat niin kovaa että koko maailma kaikuu. Oot mulle se yksi maailman tärkeimmistä ihmisistä ja haluun et voit puhuu mulle _oikeesti_ tilanteessa ku tilanteessa.
VastaaPoista