löysin sen tien mitä kulkea

Muutaman päivän hiljaisuus.

Karkasin maanantaina kotiin, nukuin siellä yhden yön, mutta sitten jouduin takaisin osastolle. Ei mulla mennyt ulkoilulupia tai mitään, saan kulkea ulkona yksin vieläkin, sanovat että oli hyvä päätös karata kotiin, eikä mihinkään roskikseen. Niin, kai koti on parempi kuin roskahuone, mutta samalla tavalla minua silloinkin ahdisti. Puhuttelut ja suun tarkistukset lääkkeidenoton jälkeen, omasta huoneesta huonekaveriin ja ahdistusta ja unettomia öitä, hermotuneisuuteen syömistä, rauhoittavia lääkkeitä ja keskustelua. Tänään koulussa meni huonosti, en pystynyt keskittymäään, en rauhoittumaan. Opettajat pyysivät vuorotellen luokasta ulos puhumaan, kerro nyt mikä on, ei me voida auttaa jos sä et puhu.
Anteeksi että olen tällainen.

Tänään myös psykologintutkimukset, kolmas kerta jo ja minä puhun. Täyttelin lappuja ja kirjoitin lauseita loppuun, ympyröin kyllä ja ei vastauksia ja kiersin katseellani huonetta, pöytää jossa kaksitoista tuolia vain jököttää paikoillaan, tekemättä yhtään mitään. Penaalissa on stabiloita ja minä valitsen niistä pinkin ja liilan, psykologi seuraa tarkasti katseellaan, mitä minä kirjoitan, sanon että ahdistaa, kun sä katsot ja se käänsi päänsä pois. Sitten mä kirjoitin:

mä olen masentunut, mutta mun elämässä on myös positiivisia asioita