se paikka missä on siedettävä olo

Hoitaja: "Tuu syömään."
Minä: "En."
"Mikset?"
"No koska mä söin äskön kotona."
"Aijaa, vai niin."
"No joo, oikeesti!"
"Sulla näytti olevan aika paljon karkkia siellä, kun me tarkastettiin noi sun tavarat..."
"Nii, mitä siitä?"
"Nii, ettet sä vaan korvaa ruokaa herkuilla?"
"NO EN!"
"No tuu sit syömään."
"No ei ole nälkä, kiitos vaan"
"No.. okei sitten.. ihan sama."

Mä korvaan ruuan karkilla. Hyvä minä.

Pääsin pois kotoa tunti sitten. Nyt mä olen taas täällä vankilassa osastolla, mutta ainakin tämä on parempi paikka kuin koti. Täällä mä tunnen olevani turvassa, ainakin enemmän kuin kotona. Täällä mä voin olla oma itseni, ainakin yleensä. Täällä mulla on joku jolle puhua, toisin kuin kotona. Mä kuulun tänne. Osasto on mun paikka. Paitsi ettei täällä voi asua. Siksi mut passitetaan aina kotiin viikonlopuiksi ja pian mut uloskirjataan täältä kokonaan.
Mä vihaan sitä, mikä mä olen. Sillä jos mä en olisi koskaan masentunut, mä en olisi koskaan päässyt tänne. Ja nyt kun mä olen tottunut tällaiseen ihanaan elämään, missä kaikki on suhteellisen hyvälaatuista, musta tuntuu pahalle palata takaisin kotiin. Tietenkin mä väitän kaikille, etten mä oikeasti haluaisi olla täällä osastolla, mutta musta todella tuntuu, että tämä on ainoa paikka, missä mulla on oikea olo, jos sen niin voi sanoa. Täällä mä todella tunnen oloni siedettäväksi. Kotona ahdistaa ja on kamala olo, koko ajan riidellään ja huudetaan ja valitetaan. Täällä on rauhallista, täällä ei haukuta. (Paitsi kun hoitaja sattuu sille päälle, että se on maailman napa ja sillä on oikeus haukkua, epäsuorasti tietenkin, mutta pahalta se silti tuntuu. Ehkä vielä pahemmalta, kuin suora päin naamaa haukkuminen.) Mutta tietenkin mun tuurilla, tämä paikka minne mä jouduin ja missä mulla on ihan hyvä olla, ei ole koti, eikä nuorisokoti, vaan vitun sairaala-osasto, missä EI voi asua!