verta ja sulaa suklaata

Ihan näin aluksi pyydän anteeksi, että olen pysynyt hiljaisena koko viikon. Oon vain ollut niin alamaissa, etten ole edes pystynyt ilmaisemaan itseäni mitenkään. En ole kirjoittanut edes päiväkirjaa.. Mutta niin..

Mitä mun päässä tapahtuu? Mä en ymmärrä sitä enää, mikä tässä maailmassa on todellista ja mikä ei. Onko mun tunteet oikeita vai feikkaanko mä vain? Haluanko mä ihan tosissaan kuolla vai sanonko vain? Olenko mä oikeasti iloinen vai olenko mä niin tottunut esittämään, etten mä oikeastaan tunnista sitä?
Mikä mulla on?
Mikä mussa on vikana?
Kuka mä olen?
Mitä mä teen?
Suuria kysymyksiä, liian suuria, ei niihin ole vastausta, ei vaikka kuinka etsisi ja kaivaisi sieluaan syvälle niin että itkisi verta muistellessaan niitä kamalia asioita, niin ahdistavia ja sydäntä murentavia, ettei edes vahvinkaan ihminen kestäisi. Mä haluaisin ymmärtää, mutta ehkä mä en kuitenkaan viitsi rikkoa mun sielua ja antaa sen mustua ja kuivua ja haljeta (vaikka sitähän se koko ajan on), koska minun on pakko päästä kotiin perjantaiyöksi. Mä en halua, että äiti suuttuu. Hoitajat sanovat ettei mun tarvitse ajatella, mitä mieltä äiti kaikesta on, että mun ei tarvitse joka kohdassa miettiä, mitä äiti siihen sanoisi, tai mitä äiti silloin tekisi, tai mitä äidille silloin kävisi? Mutta niin, enhän mä voi olla niin itsekäs, että ajattelisin vain itseäni. Mä en halua olla itsekäs. Mä välitän ihmisistä, mä välitän mun äidistä (vaikka se onkin maailman ärsyttävin ja idiootein ja paskoin äiti ikinä  -  miten mä pystyn sanomaan näin?).

Mä toistan koko ajan itselleni, että

"musta tulee vielä kaunis, musta tulee vielä täydellinen, mä onnistun tässä vielä.."

Vaikka mä en edes osaa olla varma siitä, onnistunko mä siinä enää. Mä olen muutaman hetken osannut olla vahva ja näyttää kaikille, että kyllä minäkin pystyn olla syömättä, kyllä minä osaan olla vahva kuin rauta. Mun vain pitäisi päästä siihen tunteeseen kiinni, eikä vain mässyttää karamelliä ja suklaakonvehteja.

ps. Mä en ole koskaan viiltänyt näin syviä. Hoitaja sanoi, että näihin tarvitsee ehkä tikit, tai liimaa, mutta loppujenlopuksi se sai ne haavat tyrehtymään.

Mitä mä teen itselleni?