Mun tekee mieli vain itkeä. Mun tekee mieli riehua ja huutaa keuhkot pihalle, raivota ja potkia ja hakata päätä seinään. Viiltää ja vuotaa kuiviin, polttaa ja juoda ja saada pää sekasin. Mä en voi itselleni mitään, mä haluan takaisin osastolle. Mä en kestä olla kotona. Mä haluan pois, karata, juosta tätä karkuun. Mä haluan. Mun on pakko viiltää. Mä en enää kestä tätä oloa. Huoli muutamasta ystävästä, onhan heillä kaikki hyvin, vittuuntunut äidin raivoamisesta, pelko siitä osaanko huolehtia itsestäni. Mä en kestä olla minä. Mä en ole turvassa täällä, sekava ja tyhjä olo. Kyyneleet tulee mun poskille vaan, en mä osaa enää edes peittää mun itkua. Muo väsyttää ja raivostuttaa, haluun ahmia ja olla syömättä, mutta kumpaakaan en pysty tekemään, joten syön suhtkoht normaalisti, paskat jostain epätyypillisestä syömishäiriöstä. Ja masennuskin vittu perseeseen.
Ja lisäksi liitän tähän tekstin, jonka kirjoitin tänään koulussa:
Kahdeskymmeneskolmas päivä maaliskuuta, kello on kymmentä vaille yksitoista.
En mä tiedä mitä mä kirjoittaisin. Ahdistaa, ja ehkä vähän ärsyttääkin, ja väsyttää ja silmät painuu kiinni. Nukuttu yö takana, mutta ehkä tämä väsymys onkin vain henkistä. Suututtaa. En ole vihainen muille, tai ehkä vähän. Mutta eniten itselleni. Hoitajat osastolla ovat ärsyttäviä, itsekeskeisiä valittajia. Tai sitten se valittaja olen minä. Haha, olen idiootti. No, mutta niin. Tässä mä nyt sitten vain istun ja jotain tekstiä pitäisi syntyä. En mä osaa kirjoittaa. Kaikki muut tekevät jotain kuvistöitä, askartelee, tai opiskelee, kaikki muut tekevät jotain hauskaa, ne ovat iloisia, ja mä vain kökötän täällä. On mullakin elämä. No, ehkä onkin, mutta ei tätä kai sellaiseksi voi kutsua, ainakaan ei hyväksi elämäksi. Sellaiseksi normaalin teini-ikäisen elämäksi. Sellaiseksi, jossa tyttö on normaali. Sellaiseksi, jolla sen elämän eläjällä ei ole ongelmia. Tai ainakaan tällaisia mitä mulla on. Isoja ongelmia. Tai en mä tiedä, onko nämä mun ongelmat nyt niin isoja. Ehkä ne on, mutta ainakin ne ovat maailman tyhmempiä, koska ne saat sut uskomaan, että sä olet huono ja arvoton, ruma ja halveksuttava. Masennus saa sut tuntemaan itsesi sellaiseksi, millainen sä todellakaan et ole. Mä puhun nyt muista ihmisistä, joilla on masennus. En mä puhu itsestäni. Mä oikeasti olen kaikkea sitä huonoa ja arvotonta, mitä ne kaikki muut eivät oikeasti ole. Kaikki muut ovat ihania ja todella kiinnostavia ja kauniita ihmisiä, ulkoisesti sekä sisäisesti. Kaikilla on se hyvä puoli jossain. Ehkä mullakin on jossain, ehkä mä en vain näe sitä. Ja pah, ei mussa mitään hyvää ole. Tai ainakaan mä en usko niin. Ehkä se masennus on sittenkin mulla niin, etten mä oikeasti usko mihinkään hyvään itsessäni. Ehkä mussa onkin jotain hyvää, vaikkapa… jotain, mutta että mä en näe sitä itse. Ehkä se on masennusta. Ja huonoa itsetuntoa. Juuri niin, kunpa mä uskoisin tuohon itsekin! Mä vihaan tätä. Mä vihaan tätä niin paljon. Mä haluan olla iloinen ja kiva ja nauravainen ja sellainen, mitä muutkin nuoret yleensä ovat. Mä haluan osata nauraa oikeasti (joojoo, kyllä mä osaan) ja olla mukana jutuissa, tehdä asiat normaalisti, ilman että täytyy ajatella, että ”voi ei, mä olen niin huono tässä, kaikki katsoo muo ja nyt mä mokaan tän ihan täysin.” Mä haluan olla rohkea. Sellainen, joka ei ajattele mitään huonoa itsestään, niin että uskaltaisi tehdä jotain. Että olisi rohkea. Että uskaltaisi. Että luottaisi. Mä en nimittäin luota itseeni pätkääkään. Ehkä se on sitä. Että mä en luota itseeni. Ollenkaan. Just joo. Niin varmaan. Mutta mä vihaan tätä. Ihan sama mikä se on, joka saa mut voimaan näin, niin kuin mä nyt voin, ehkä huonosti, koska mä tarvitsen lääkkeitä ja sairaalahoitoa, mutta mä vihaan sitä. Ihan sama mikä mulla on, mä aion tappaa sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
kirjoita rehellisesti, älä hauku, kiitos