Päiväni ovat tyhjiä, aukkoja pitkältä tuntuvassa viikossa. Minä kirjoitan siskolta saatuun päiväkirjaan runoja pimeästä ja kylmästä, kuinka haalistuneiden silmieni takaa näen juuri ja juuri seuraavaan päivään (ennen en nähnyt edes sitä) ja kuvittelen arpien täyttämään käteeni uusia, punaisia ahdistustatuointeja ja annan kyyneleiden valua putouksena poskiltani. Sekunnit tuntuvat minuuteilta, ja mä vain makaan sängyllä ja katson kattoon, joka muodostuu kuudestatoista kattopaneelista, joista yksi on hieman koholla. Sängyn alla lukee kuinka kattopaneelin kautta pääsee pois, pois venesatamaan, jossa kuun valo osuu valkoisiiin veneisiin ja meri on tummanvihreää paitsi talvisin kun se on jäätynyt ja kirkkaasta lasista melkeinpä näkee oman kuvajaisensa.
Musta tuntuu, että mulla on parempi olo. Mä todellakin näen huomiseen, huominen on olemassa, huominen, todellinen huominen. Ja huomisessa mä olen elossa, mä olen elävä perhonen mun haaveissa, mä tulen olemaan kaunis, mutta se vaatii aikaa.
Mutta silti kun se paha iskee, se iskee ja lujaa. Ensimmäinen vaihtoehto on kävellä kauppaan ja ostaa partateriä. Toinen ääni sanoo, että älä osta teriä, osta ruokaa (se on se mihin stressiahdistusta puret). Kolmas ääni sanoo, että tupakka on se keino. Neljäs vaihtoehto on mennä sanomaan hoitajille, mutta siihen mä en kykene. Lopulta mä en tee miltein mitään, mä vain istun ja raavin kättä, suolainen neste maistuu mun huulilla ja mä yritän olla. Mun on pakko pystyä olemaan. Mä haluan voida vain olla.
Paljon voimahalauksia sulle♥ Älä satuta itseäsi, pikkuinen :(
VastaaPoista