en tunne mitään

Nainen kutsuu mut sisään, ja kysyy, onko okei, jos lääkärikin tulee. Mä uppoudun vihreään nojatuoliin, lääkäri mun vieressä ja nainen muo vastapäätä. Ne kyselee multa kaikkea, muo ahdistaa. Mä alan itkeä ja nainen antaa mulle nenäliinan. Mä hymyilen kyynelien alta ja kaikki on hetken hiljaista. Lääkäri kysyy, vastustaisinko mä, jos se nostaisi mun iltalääkettä. Se huone alkaa pyöriä ja mä en tunne enää itseäni. Mä väännyn ihmeelliseen asentoon, jalat toisella puolella ja pää vinossa ja hartiat lysyssä, ja kuitenkin olen ihan vain paikoillani. Lääkäri kysyy uudestaan, ja mä kohautan hartioita. Se sanoo kirjoittavansa heti reseptin ja mä jään naisen kanssa hetkeksi yksin sinne huoneeseen. Mä saan sanotuksi muutaman lauseen, lääkäri tulee antamaan reseptin ja toivottaa tsemppiä. Mä kiitän ja lähden (ja kiroan koko polin mielessäni).

Yöllä Puukkomies tulee taas käymään ja muo ahdistaa. Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä tai sanoa. Mä en uskalla nukahtaa, koska silloin Puukkomies voi tehdä jotain. Se uhkasi taas raiskata ja tappaa mut. Yleensä se ei puhu, mutta silloin kun mä kuulen mitä se sanoo, se haluaa..

Kun se on mennyt pois, mä kaivan paniikissa mun uuden terän ja menen vessaan. Yksi. Kaksi. Kolme. Neljä. Yhdeksän. kaksitoista. Asunnossa on ihan hiljaista ja pimeää. Mä olen ihan yksin, sisko ääntelee jotain ja mä palaan takaisin sänkyyn ja nukahdan.

Nyt mulla on vain outo olo. Tuuli ulvoo karmeissa ja ovenraoissa. Itikanpistokset kutittaa, hiukset ovat sotkuiset eikä mulla ole meikkiä. Mä vihaan itseäni joka minuutti vain enemmän ja peiliin katsominen sattuu. Oleminenkin tuntuu vaikealta. Mutta mä yritän selvitä. Mä todella yritän.