Taas liikaa lääkkeitä, särkylääkkeitä, rauhottavia, masennuslääkkeitä. Mä en ikinä kuole. Mä en ikinä uskalla yrittää tarpeeksi. Joka yö mä karkaan vessaan, kun kaikki on nukkumassa. Mä otan terän esille ja viillän niin kauan kunnes mä en enää tunne mun jalkaa. Mä en enää tunne mitään, on vain mun kuori ja likainen veri. Mä olen jo poissa, muo ei ole enää jäljellä.
Mä en kerro mistään, kenellekkään, ikinä enää. Mä ansaitsen kärsiä tällä tavalla. Muhun pitää sattua, mä rakastan sitä. Mä rakastan haavoja ja punaista verta. Mä rakastan sitä, kun muo sattuu niin paljon, etten pysty edes itkemään. Mä rakastan sitä, kun mikään ei tunnu miltään ja mä vain tuijotan kattoon. Samalla mä vihaan kaikkea sitä. Mä vihaan sitä, miksi juuri minä. Mä vihaan sitä, että masennus on edes olemassa ja mä vihaan sitä kaikkea, mikä saa mut vihaamaan itseäni niin paljon. Mutta kun ei ole ketään, ketä syyttää.
Ainut ketä voin syyttää, olen minä itse.
Koska mä olen niin heikko.
Tänään lääkäri polilla ja joku muu kallonkutistaja. Mun oma henkilö jolle puhun (jota kuuntelen), on lomalla. Äiti tulee mukaan, joten mä aion pitää suuni supussa. Kaikki on hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
kirjoita rehellisesti, älä hauku, kiitos