jokainen mun solu kaipaa

Siinä se on. Vaaleankeltainen talo. Yksi ikkuna on auki. Alakerrassa on muiden ihmisten ovia. Sivusta menee portaat asuntoon 30. Me ei uskalleta sinne asti. Me kierretään talon kahta sivua, tutkitaan näkeekö meitä ikkunoista. Mä haluan lähteä, mutta sisko tuijottaa taloa kuin ihmettä. Mä kuiskaan sille että lähdetään jo, mutta se haluaa mennä ovelle. Mä kiellän sitä ja revin sitä kädestä. Se suostuu tulemaan mun mukaan ja mun sydän pomppii kurkkuun asti. Kun me päästään takaisin bussipysäkille, jännitys laantuu, mutta vasta toisella puolella kaupunkia mä en tunne uhkaa. Vaikka se on mun isä, mä en halua nähdä sitä. En ihan vielä ainakaan.

Tunteet haluaa purkautua musta ulos, mutta mä en anna niille lupaa. Mä yritän kätkeä ne jonnekkin syvälle mun sieluun, mä haluan unohtaa ne. Mä en uskalla kohdata mitään niin vaikeaa, mä en tiedä miten mä reagoisin.
Äiti on kertonut kahtena viimeisenä päivänä sen menetetyistä lapsista ja keskenmenoistaan. Mun tekisi mieli itkeä, mutta mä en pysty. Toisaalta kyyneleet tulevat itsestään, mutta silloin kun äiti puhuu, mä en kykene siihen. Sitten kun se jatkaa omia juttujaan ja mä lähden kävelemään, tuntuu raskaalta ajatella, miten paljon äiti on joutunut kärsimään. Jopa se ajatus siitä, että mulla voisi olla isoveli, saa mut kyynelehtimään.

Mä tunnen itseni tällä hetkellä nurkkaan ajetuksi hiireksi. Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Taistella kaikkea vastaan ja astua rohkean epävarmasti keskelle huonetta, vai pysyä nurkassa ja murhetia.
Mun tekisi mieli käpertyä sun syliin ja sä silittäisit mun hartioita ja sanoisit, että kaikki tulee olemaan hyvin, mä olen sun rinnallasi. Ensimmäistä kertaa mä oikeasti kaipaan sitä, syytän itseäni sen pois sysäämisestä ja mä oikeasti tahdon sut mun vierelle. Mä haluan tuntea sut mun joka ikisellä solulla, tuntea sun lämmön mun vierellä, pidellä sun kädestä kiinni uudelleen ja uudelleen. Tavata suo salaa niiden puiden varjossa, pyytää juopolta tupakkaa ja nauraa. Mä haluan olla sun kanssasi.
Mä en vain uskalla sanoa sitä.

Tunteet menee ristiin ja luulen olevani sitä sun tätä, mä olen sekaisin ja pyörin ympyrää. Jokainen osa minusta kaipaa läheisyyttä ja onnea, mutta samalla mä en pysty tavoittelemaan sitä. Mun mieli ajautuu syömiseen ja viiltelyyn heti kun en käske sitä pysymässä erossa niistä. Mä masennun ja haluan nukahtaa ja sitten mä haluan vain kuolla.
Mä yritän pysyä pinnalla. Mutta se on vaikeaa.