Huone on hämärä, mä istun mun sängyllä terä kädessä. Mä tiedän, että joku voi tulla sisään millon vain, mutta mä en välitä. Raskaat sadepilvet purjahtii taivaalla, terä vaeltaa mun ranteella. Joku kävelee huoneen ovella, joten mä laitan terän piiloon ja leikin nukkuvani. Sisko tulee huoneeseen ja valittaa miksi nukun niin pitkään. Kello on jo kaksi iltapäivällä, mutta muo väsyttää silti. Mä en vastaa mitään, mutta kun ovi sulkeutuu sen perässä, mun silmistä valuu kyyneliä. Ei, älä itke, sä et ole niin heikko. Mä pyyhin suolapisarat mun poskilta ja otan vanhan meikkipussin esiin. Valkoisia, keltaisia ja vaaleanpunaisia pillereitä. Mä otan niitä kourallisen käteen ja katson. Mä teen sen nyt. Mä piilotan ne tyynyn alle ja haen vettä.
Yksi. Kaksi. Kolmas. Neljäs. Seitsemäs. Kymmenes...
Lopeta.
Kaksitoista.
Lopeta.
Mä heitän kaikki loput pillerit mun kirjahyllyn laatikkoon ja annan niiden olla. Muo alkaa pyörryttää ja huone alkaa keinua. Mun kädet tärisee. Mä yritän kirjoittaa viestilappua, että mä vain nukun ja antakaa mun olla, mutta tekstistä ei saa mitään selvää. Mä otan terän esille ja kaksikymmentäkolme. Lopeta. Mä nukahdan.
Seuraavan kerran kun herään kello on viisi ja äiti kutsuu syömään. Mulla ei ole yhtään nälkä, mutta syön kuitenkin. Oksettaa ja väsyttää, kädet tärisee vieläkin. Äiti kysyy, onko kaikki hyvin ja mä vain nyökkään. Ruuan jälkeen mä käyn ulkona tupakalla ja palaan sitten takaisin nukkumaan. Ennen kun saan unta, mä mietin, miksi mun pitää olla näin.. tyhmä? Miksi mä haluan niin epätoivoisesti kuolla, mutten kuitenkaan saa mitään aikaiseksi. Miksen mä uskalla ottaa lääkkeitä niin paljon, että mä kuolisin? Miksen mä uskalla viiltää niin syvälle, että se osuisi valtimoon? Miksi mä olen näin huono?
Mä tiedän, etten mä voi kuolla, koska perhe ja ystävät.
Mutta toisaalta, ketä kiinnostaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
kirjoita rehellisesti, älä hauku, kiitos