Mä kerroin melkein kaiken polilla. Ja itkin. Näytin säälittävältä. Olin säälittävä. Puhe takkuili, ja yritin löytää oikeita sanoja, mutta silti tulos oli vain jotakin epäselvää ja tyhmän kuuloista. Naislääkäri (ei mies, jippii) ilmaisi olevansa huolissaan ja kysyi, haluanko takaisin osastolle. Mä vastasin kieltävästi. En mä voi sinne takaisin mennä, enhän? No, kuitenkin. Aamulääkkeen annosta nostettiin, koska kuulemma mun tila on heikentynyt, että olen kuulemma vakavemmin masentunut, mutta niin varmaan, ja tarvittava rauhoittava lääke aloitettiin ihan jokailtaisesti. Paskat. Mä en ansaitse mitään hyvää. Enkä mä edes halua mitään lääkkeitä. Ne saa tän kaiken tuntumaan niin todelliselta. Mä en halua olla sairas. En niin sairas, että mä tarvitsen siihen lääkkeitä.
Mutta silti mä haluan masentua vielä pahemmin.
Tai ehkä mä haluan masentua vielä pahemmin, että mä voisin kuolla. Koska silloin kukaan ei voisi syyttää muo. Ne voisi syyttää mun sairautta. Enkä mä ole vielä tarpeeksi sairas. (Ja silti mä suunnittelen itsemurhaa... just näin.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
kirjoita rehellisesti, älä hauku, kiitos