Tuntuu kuin mä en enää mitään muuta teekkään kuin vain syön ja lihoan. Mun ajatukset pyörii pelkästään ruuassa ja kädet puristelee koko ajan läskejä. Minussa on liikaa rasvaa, liikaa löysää. Olo on kamala ja Enkelin seura ahdistaa. Vaikka mä pystyn sen seurassa olemaan oma itseni ja me voidaan puhua melkein mistä vain, niin silti. Se on niin täydellinen ja mä meinaan aina itkeä, kun mä hoen sille, kuinka sen ei tarvitse laihduttaa ja kuinka se on jo nyt niin täydellinen. Enkeli saa aloittaa baletin, ja silloin siitä tulee yli-täydellinen. Eilen mä kerroin Enkelille, että kun mä sitten joskus menen katsomaan sen näytöstä ja se on yli-täydellinen.. Silloin mä olen yli-epätäydellinen.
Ajatuskin siitä, että Enkeli laihduttaa ja mä olen tällainen lihava ällötys, ahdistaa. Ja mitä mä teen, kun muo ahdistaa? Syön. Mä en tajua.
Tänään mulla on poli ja sekin ahdistaa. Onneksi mun täytyy lähteä sieltä aikaisemmin. Se nainen on kyllä kiva, paljon mukavempi kuin mun oma tyyppi, mutta joku siinä koko hommassa epäilyttää. Ehkä mä en usko, että puhumisesta on mitään apua. Ei siitä ole ollut tähänkään asti. Lääkket, no, ne sai mun olon tasaantumaan, mun on pakko myöntää se, vaikka mä en niitä lääkkeitä haluaisikaan syödä. Äiti vahtii ja muo ärsyttää se. Ainiin. Keskiviikkona polilla se nainen käski mun tehdä masennustestin.
"No, sulla on edelleen tosi vaikea masennus."
Että näin.
Pian saatte erikoispostauksen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
kirjoita rehellisesti, älä hauku, kiitos