itsemurhatekstiviesti



Mun ei tarvitse mennä osastolle ennen torstaita, jolloin mut uloskirjataan. Kolme viikkoa lyheni viikoksi, tai no kahdeksi jos tämä viikko lasketaan, vaikken ole osastolla vaan kotona. Toisaalta ihan jees.

Mutta eilen mä päätin jälleen päivän. Päivän, jona koko tämä näytös loppuu. Päivän jona verhot sulkeutuvat, eivätkä ne avaudukkaan enää. Päivän, jonka muutama ihminen tulee muistamaan. Päivän, jolloin minua ei ole enää olemassa.
Tiedän, että se olisi väärin muita kohtaan. Mä tiedän, että mä olisin itsekäs jos tekisin niin. Mä lähetin Enkelille viestiä, se kertoi lukeneensa sen kolme kertaa ennen kuin tajusi, mitä tarkoitin. Enkeli halusi nähdä mut heti. Mä olin ulkona kävelemässä, ihan lähellä Enkelin kotia, ja me nähtiin. Mä en tiennyt mitä sanoa. Se tilanne oli tappavan outo. Ehkä siksi, koska olin kertonut just tappavani itteni. Mä hymyilin. Enkeli hymyili. Siinä ei ollut mitään hauskaa. Me istuttiin tarhanpihan keinuissa ja oltiin hiljaa. Muutamia katkonaisia lauseita, sekavaa oloa ja tietämättömyyttä. Me käytiin bussipysäkillä näkemässä yhtä poikaa, joka tarjosi mulle tupakkaa, Enkeli ei tykännyt siitä. Muo harmitti tosi paljon. Poika lähti ja me lähdettiin. Mun olisi tehnyt mieli itkeä, mutta mä yritin pitää itkukohtauksen kurissa. Enkeli sai loppujenlopuksi mut nauramaan ihan oikeasti ja mun mieliala koheni.

Mä nukuin yön hyvin ja aamulla kun mä heräsin, mun olo oli ihan siedettävä. Mä kävin Enkelin kanssa verikokeissa ja sydänfilmissä. Muo vähän pelottaa, miten Enkeli pärjää. Mutta mä ainakin yritin olla sen tukena. Verikokeissa mä olin sen vieressä ja näytin peukkuja. Mä tunsin itteni ystäväksi. Ystäväksi, joka välittää toisesta. Mun oma paraskaveri, paljon arvokkaampaa kuin kulta.