Believe it

Kahdenkymmenenviiden päivän jälkeen tauko olisi varmasti enemmän kuin helpotus, mutta en päästä otettani irti terästä. En irroita, en anna sen mennä. Petän äidin ja ystävät ja kaikki muutkin, mutta en petä itseäni, sillä itselleni en ole luvannut yhtään mitään. Minulle ei ole mitään väliä, leikkaanko ihoni auki ja annan ahdistuksen virrata pois sitä kautta. Minulle ei ole mitään väliä, satutanko itseäni. Ei ole enää merkitystä hengitänkö vai tukehdunko masennuksen kuristamana.

Minulle tungetaan lääkkeet suuhun, lääkäri vaatii niin, äiti väittää ja piilotan vihan kylmien silmieni taakse. Kolme kertaa olen juonut milli kertaa millin kokoisen pillerin mansikkamehun kanssa, ja olo on mitä kamalin. Tiedän sivuvaikutukset, minä luin ne taskulampun valossa peiton alla sinä yönä kun tulin sairaalasta kotiin. Viha kasvaa sisälläni, minä tunnen sen, mutten päästä sitä valloilleen. Vahingossa annan itseni ärsyyntyä, äiti sanoo perseeseen ammutuksi karhuksi, mutta minä en välitä. Anteeksi että olen minä. Anteeksi että olen olemassa.

Lasken sormeni valtimon päälle, tunnen vieläkin sydämeni sykkeen, vaikka sen olisi pitänyt vaieta jo kauan sitten. Jalkani kantavat, vaikka niiden olisi pitänyt pettää jo aikoja sitten. Vielä minä näen asiat ympärilläni, mutta ne ovat epäselviä ja nopeita, en pysy liikkeessä mukana. Kaikki vilahtaa silmissäni, ja kun minä en rauhoitu, kyyneleet pukkaa silmistä, mutta yritän pidättää niitä. Tämä on turhaa, miksi minä elän? Ei minulla ole mitään tarkoitusta.

Anteeksi että olen pettymys. Anteeksi että olen turha. Anteeksi että olen epäonnistunut. Anteeksi että elän, olen niin pahoillani, että olen minä.

Ja se päivä lähestyy, minä odotan sitä, hartaasti ja pelokkaasti. Minä tiedän milloin, missä ja miten ja minä olen valmis siihen. Enemmän kuin valmis. En enää jaksa olla täällä. Uskokaa se jo.

Anteeksi äiti. En anna tätä ikinä anteeksi itselleni.