Suicide

Jätän menemättä terveydenhoitajalle ja ahdistuneena lähden koulusta. Kotona minua odottaa äidin kuulustelu ja lääkkeiden tyrkkääminen naamaan ja ilkeitä sanoja. Siihen meni vajaa tunti, ennen kuin minä otin mukiin vettä ja sinne hieman mehutiivistettä, koska en halua maistaa sitä, vaikkei se maistuisikaan miltään. Mutta minä en ottanut lääkettä. Join lasin tyhjäksi ja sylkäisin sitten pillerin lasinpohjalle, näytin suuta äidille, alas meni, ja äiti halaa minua. Älä halaa, älä usko minua. 

Äiti tuo minulle suklaalevyn, ja vaikka yleensä söisin sen, nyt en edes halua. Syöminen on ällöttävää, siitä tulee paha olo, enkä minä tarvitse ruokaa. Itseasiassa mikään ei mene alas enää, kyllä minä muuten söisin, mutta ei tee mieli syödä. Mutta tämähän on vain hyvä juttu, eikö olekin? Laihdun. Sanokaa mitä sanotte, minä teen tämän nyt, kun siihen on mahdollisuus.

Yöllä istun koulupöytäni edessä, papereita siellä täällä, mustetta läiskiintynyt pitkin ja poikin. En kirjota päivämäärää mihinkään ylös, kukaan ei saa tietää milloin se tapahtuu. En saa unta, joten käytän puoliyötä viestien kirjoittamiseen. Haluan auttaa muita, haluan kaikkien tietävän syyni tähän, että se on oikeasti ainut vaihtoehto. Ei minulla ole enää mitään, ei yhtään mitään, eikä mikään pidä minua enää täällä. Perhe toki, mutta.. olen hukannut kaikki tunteeni muita kohtaan, olen kylmä ja kamala. On aivan oikein, että minua rangaistaan.

Sekunnit kuluvat ärsyttävän hitaasti, haluan kiirehtiä ajassa eteenpäin ja tuntea vapauden, mutta toisaalta en halua kellon viisareiden tikittävän eteenpäin, ei, ei vielä. En jaksa yrittää enää. Viimeiset päiväni käytän veitsellä leikkimiseen, viestien kirjoittamiseen ja suunnittelemiseen. Täytyy olla varasuunnitelmia, ihan vain kaiken varalta.

Anteeksi.