Lost with myself

Menin tiistaina näyttämään jäljet terveydenhoitajalle, mikä oli sekä hyvä että huono juttu. Terveydenhoitaja ei ole koskaan nähnyt näin huonossa kunnossa olevaa reittä, ja itki. Itki minun takiani, koska hän ei ollut tajunnut, että minulla on näin paha olla. Puhuimme kauan, minuutit kellossa vierivät vain eteenpäin ja eteenpäin, kun odotimme puhelua sairaalasta, kunnes lopulta huomasin olevani sairaalan päivystyksessä.

Minulla olisi ollut mahdollisuus jäädä sairaalaan osastohoitoon, mutta koska en saanut sanotuksi juurikaan omia mielipiteitäni, lähdin takaisin kotiin sairaalassa hieman alle kuuden tunnin jälkeen. Mukaan lähti kuitenkin Sertralin masennukseen ja Ketipinor ahdistukseen ja nukahtamisvaikeuksiin.

En ollut edes itse huomannut, kuinka paha olo minulla todellisuudessa näköjään on. Kun eilisen sairaalareissun jälkeen palasin kotiin, särki päätä, ahdisti ja lopulta kaikkien valojen sammuttua kaivoin sen turvallisen veitsen käsiini, kuljetin sormiani sen terää pitkin, hopeinen smokki päällään se näytti komealta, turvalliselta. Se kiljui minua käyttämään sitä, piirtämään iholle sen ahdistuksen, niin että se ottaisi sen pois. Se poistaa tuon olon, siitä tulee parempi olo, se sanoi. Ja niin minä taas olin siinä samassa tilanteessa, mistä olen löytänyt itseni joka päivä jo kolmen viikon ajan. Ei yhtääkään päivää ilman, yhtäkään.

Enkä minä osaa lopettaa sitä, se tässä on vaikeaa. Minä en halua lopettaa sitä. Enkä tule lopettamaankaan, ellen pääse osastolle, sillä siellä ei sellaista mahdollisuutta kai ole. Ehkä se olisi parasta, mutta mitä sitten tapahtuu? Mitä läheisille tapahtuu, entä miten suoritan koulun?

Minä en vain pärjää itseni kanssa. Vakuutan itselleni ja muille, että kyllä minä pärjään, mutta pärjäänkö minä tosiaan? En pystynyt tänään olemaan koulussa, lintsasin ensimmäisen tunnin ja loput olin vain omissa maailmoissani, mietin mihin kohtaan tänään viillään. Ja minä tiedän, että kaikki ympärilläni ajattelevat vain kuinka säälittävä olen, kuinka typerä ja idiootti olen. Mutta niin, anteeksi nyt kamalasti, että olen tällainen. En voi itselleni mitään.

Tai ehkä voisinkin, mutta minä en halua. Minä haluan jäädä tänne, jäädä pohjalle, jumiin, kadotuksiin. Minä en ansaitse apua, en halua lääkkeitä, en tarvitse terapiaa. Minut otetaan Nuorisopsykiatriselle poliklinikalle ylimääräisenä potilaana, itsemurhariskillä. Vihaan tuota sanaa. Kaikki kailottavat sitä niin paljon, terveydenhoitaja, päivystyksen psykiatri, lääkäri polilla, äiti, ystävät, minä itse. Ihan rauhassa, olenko minä tappamassa itseni? Se olisi helpottavaa.

Tänään polilla lääkäri kysyi minulta suoraan haluanko osastohoitoon, mutten kyennyt sanomaan yhtään mitään. Katsoin tyhjillä silmillä lattiaan, ne sumenivat kyynelistä, joita kukaan ei nähnyt pyyhkiessäni niitä pois. Olisiko parempi jos menisin sinne? On vain pakko ajatella äitiä ja muuta perhettä, heidän takiaan minä en voi mennä, miten he muka pärjäisivät. Ja mitä minä nytkin teen, satutan kaikkia muita. 

Lääkkeitä en halua ottaa, en halua tätä oloa pois, ystävää. Mitä minä olisin ilman tätä kaikkea? Mitä minä muutenkaan olen, mitä minä nyt olen? Olet kylläkin pahasti masentunut, lääkäri sanoi ja käänsin katseen pois. Minua nauratti. Nauratti nauratti, hahhah, oma säälittävyyteni. Millainen ihminen haluaa jäädä tähän kipuun, minkälainen ihminen kaipaa tuskaa ja hukkumista. Minkälainen ihminen oikeasti toivoo kuolemaa?

En näe valoa tunnelin päässä, en vain yksinkertaisesti jaksa uskoa asioiden muuttuvan tästä parempaan. En uskalla ottaa noita lääkkeitä, jotka olen piilottanut lukolliseen kaappiini, en pysty lopettamaan viiltelyä, en ikinä pääse pois tästä tilanteesta, en osaa uida takaisin rantaan. Minä jään tänne keskelle avomerta toivomaan että loppu tulisi pian, sillä minä en enää jaksa. En jaksa yrittää, voimani ovat loppuun kuluneet, tämä kirjoittaminenkin ottaa koville.

Mutta olen päättänyt laihtua. Vaaka näytti tänään polilla niin järkyttävää lukemaa, että on pakko ottaa niskasta kiinni itseäni. Olihan se lukema reilu kilon vähemmän kuin viimeksi kun uskalsin astua tuolle tuomion vaa`alle, mutta silti luku on iian suuri, olen liian iso ja ällöttävä. Nyt minun on laihduttava neljä kiloa, sitten viisi kiloa, sitten kolme kiloa, ja sitten olen ehkä tarpeeksi pieni, laiha ja pieni. Enkä minä ole puhunut mitään syömisistä missään. Vain masennus ja ahdistus, itsetuhoisuus ja nukkumisvaikedet, paineet koulusta ja itsemurha-ajatukset ja -suunnitelmat. Syömisvammailut muiden tiedossa olisi liikaa, äidin ainakin.

Minulla on nyt kuitenkin tie auki osastohoitoon, jos tästä nyt vielä jotenkin pääsisin tipahtamaan alemmas, jos tätä alemmas pääsekään.

Mä haluan sinne.