Not now

Sisälläni nauraa ilkeä ja paha nauru, tyhmiä ihmisiä maailma täynnä, minä olen yksi niistä myös. Mutta lupaukseni piti, enkö minä saa iloita siitä? Minä hymyilin ja nauroin koko päivän, vaikka ainakin viisi kertaa olin purskahtamaisillani itkuun. Yhden hetken minä kyllä oikeasti nauroin, minun omaa nauruani, tyhmää ja outoa nauruani. Mutta se taisi olla todellista, mutta nauroinko minä ihan totta aitoa naurua? Vau. Epätodellista, jos se oli totta. En tiedä.

Kun minä astun ulos rapusta, kylmä aamutuuli piiskaa poskeani ja kaulaliinani lentää kasvoilleni pyyhkiessäni hiuksia pois silmien edestä. Hyytävä tuuli saa silmäni vuotamaan ja hetken jo luulen itkeväni. Se olisi ollut helpottavaa, mutta mihin muka tällainen tyttö pystyisi. Ei näköjään edes itkemään.

Koulussa odotan vain sitä hetkeä, kun koulu päättyy ja pääsen kotiin turvaan. Opiskelu ei ole enää samanlaista kuin ennen, se on vain pakko tehdä ja pakko saada kymppi. En enää nauti siitä, enkä osaa olla iloinen edes yhdeksiköstä. Mikä minulle on tullut? Äiti haukkuu ylimieliseksi perfektionistiksi, mutta haluaa silti minun saavan hyviä numeroita. En saa pettää äitiä, ei nyt. Kukkaistäti sanoi perjantaina, että jos minä romahdan jättäen opiskelun, saatan joutua siitäkin syystä sairaalaan.

Mutta en minä voi nyt joutua minnekään, minunhan pitää opiskella, laihduttaa, selvitä. Kovin varmana en ole kahdesta viimeisestä, keskimmäisestä puhumattakaan. Mutta selvitä minun pitää. Tämä on vain niin rankkaa. Kun pitää elää pakosta.