Though I feel broken

- Tämä on seurauksena, sanoi Puh kiukkuisesti, kun on liian ahtaat ovet.
- Tämä on seurauksena, sanoi Kaniini vakavasti, kun syö liian paljon.
- Istuin juuri ja ajattelin, sanoi Kaniini, vaikka en oikeastaan tahtonut sanoa sitä, sanoi Kaniini, että jompikumpi meistä söi liian paljon, sanoi Kaniini, ja minä tiesin, etten se ollut minä, sanoi hän. No niin, minun täytyy kai mennä noutamaan Risto Reipasta.

- Niin, silloin on vain yksi mahdollisuus, sanoi hän. Meidän täytyy odottaa, kunnes tulet jälleen ohueksi.
- Kuinka kauan kestää, ennen kuin tulee jälleen ohueksi? kysyi Puh huolissaan.
- Luullakseni noin viikon.
- Mutta enhän voi jäädä tähän viikoksi.
- Jäädä kyllä voit, tyhmä vanha Nalle. Ulospääseminen vain on vaikeaa.
- Kokonainen viikko? sanoi Puh synkästi. Kuinka käy aterioiden?
- Pelkään, ettei aterioista tule mitään, jos sinun on laihduttava nopeasti, sanoi Risto Reipas. Mutta me luemme sinulle ääneen.

Tunnustelen käsiäni, kasvojani, jalatkin kantavat vielä kun nousen ylös sängystä. Kello on tunnin jäljessä, yö oli tavattoman pitkä. Jalassani on vain kaksi uutta jälkeä, mutta siihen olisi ilmestynyt paljon, paljon enemmän jos olisin jaksanut. Mutta koska en jaksanut tehdä yhtään mitään, makasin vain sängyllä selälteni. Ja se oli vain yksi yritys, mutta ei kukaan siihen kuole.

Kun mietin viimeyötä, itseäni istumassa jälleen ikkunan edessä katsoen pihalle, en ymmärrä vieläkään mitä on tapahtumassa. Vaikka kuinka kovin ja hartaasti mietin mietin mietin, en saa mistään kiinni. Olenko todella näin syvällä, etten enää huomaa, kun elämä vilahtaa ohitseni. Ja kuin huomaamatta löydän itseni taas veitsi kädessä vessan lattialta, kädet punaisina verestä, suolaiset kyyneleet pulpahtavat esiin ja sekoittuvat veren kanssa. Haalean pinkiksi muuttunut ahdistus kuivuu jalalleni, pyyhin sen vedellä pois nopeasti, kun sisko koputtaa oveen. Jäitkö sä sinne asumaan?

Minä todella yritän ymmärtää, miksi miksi miksi. Mutta mitä järkeä yrittämisessä edes on, kun ei itselleen voi valehdella? Kyllä minä tiedän (jos tiedän) miltä minusta tuntuu, vaikka se onkin hieman epselvää. Itse asiassa, mitä minulle kuuluu? Eilinen oli rankka päivä, sitä edellinen oli tähän astisen elämäni toisiksi kamalin päivä ja sitä edellisiä päiviä en edes muista, ahdistuksen verhoon kätkeytyneet muistot ovat sen vankeina. Tosin mitä muistoja sillä edes olisi, vain niitä pahoja ja satuttavia, kipeitä muistoja, joita minä en edes kaipaa. Kai tämäkin päivä unohtuu niiden joukkoon, joita viikko eteenpäin en halua kuvitellakaan.

Ja kun minä lysähdän siihen lattialle, niin väsyneenä ja vatsa turvonneena, päätän selvitä vielä tämän päivän, jos jotain hyvää tapahtuisikin (todennäköisimmin ei). Minä en halua selvitä, minä en halua parantua, minä haluan olla sairas, koska tällaiseksi minut on tarkoitettukin. Minä haluan selvitä muiden takia, minä haluan parantua, että muilla ei olisi niin kova huoli minusta. Silti en tiedä minne menisin, mutta nyt menen ostamaan toppatakin, jonka syleilyyn piiloudun sitten kun olen pieni ja paleleva, laiha linnunpoikanen kylmässä talvessa. Jouluksi kahdeksan kiloa.

Olette tärkeitä, pitäkää minusta vielä kiinni, etten lähde sen mukaan, että jaksan vielä hetken. Miljoona halia teille kaikille!♥