There`s no end

Minä hymyilin kerran. Se sattui. Hymyilin uudestaan, ja sattui enemmän ja purskahdin itkuun. Juostessani vessaan siskoni yritti tulla perääni, mutta paiskasin oven perässä kiinni. En oksentanut, vaikka olin juuri täyttänyt vatsani jäätelöllä, koska olen luvannut olla tekemättä sitä enään. Joku ruma päivä minä vielä sorrun, mutta en lähiaikoina.

Ja puiden lehdet kellastuvat, syksy tummenee sateiden myötä, taivas mustenee päivä päivältä, kuten mielenikin. Minä seison paikallani, kun maailmaa muuttuu. Ihmiset juoksevat töihin värikkäät sateenvarjot päittensä päällä ehtiäkseen viimeiseen junaan, pienet ala-asteikäiset lapset kulkevat käsi kädessä kouluun nauraen, mutta minä seison paikallani tässä myrskyssä. Minä olen liian väsynyt, eksyksissä. Minun tekisi mieli kaatua maahan, lyödä hanskat tiskiin, itkeä ja riehua niin, että kaikki varmasti huomaisivat minut, mutta enhän minä niin voi tehdä. Typeriä ajatuksia.

Olet kaunis -teksti seinälläni peittyy punaiseen kun minä vihoissani suutun itselleni. Ei käynyt pahasti, olen vielä elossa, mutta paha olo on silti vierelläni. En tajua, koska olen yrittänyt olla iloinen ja normaali, enkä kykene siihen. Vielä hetki sitten pystyin nauramaan ilman sen kummosempia syyllisyyden tunteita, mutta nyt joka ikinen hymyn vilkahdus kasvoillani tuntuu niin väärältä. Minä todella uskoin asioiden muuttuvan parempaan - mutta tapahtuuko niin koskaan?

Kyyneleet vierähtää poskilleni joka viides minuutti, olen niin väsynyt että voisin nukahtaa tähän nyt. Minulla on niin paha olo henkisesti että fyysisesti syömäni jäätelön jälkeen. Tuleeko tälle ikinä loppua? En kai voi koko elämääni ahdistua syömisestä ja lukkiutua omaan huoneeseeni vain ollakseni kaukana muiden katseilta.

Ja vihaan itseäni, sitä en ikinä unohda.