Darkness

Valot sammuu hiljalleen, yö valtaa maailman sen pimeydellään. Ikkunoissa rakastavaiset halaa toisiaan ja antaa hyvänyön suukon. Toisessa ikkunassa väsynyt äiti patistelee lapsiaan nukkumaan, ja taaimmaisessa talossa ulvoo koira. Tähdet tuikkii taivaalla niin vapaina, täysikuu vartoo vuoroaan, seuraa kun maailma käy nukkumaan, vaikenee. Tuuli antaa oksille rytmiä, ja lehdet kahisevat tahdissa, ykskakskol ykskakskol. Istun sängylläni varpaat paksujen villasukkien suojassa, peitto hartioiden päällä ja käännän patterin lämmön täysille.

Joskus ihmisten on vain annettava mennä. Siksi en ymmärrä, miksi on niin kamalaa ja kiellettyä antaa sielulle rauha, jos on yksinkertaisesti liian vaikeaa elää. Jos ei oikeasti jaksa, jos viimeisetkin toivonrippeet katoaa, eikä missään näy valoa. Miksi ei saisi lähteä? Joskus, kun elämä käy todella vaikeaksi, ja kaikki yritykset on jo käytetty, olisi parempi vain antaa ihmisen mennä, kuin jäädä tähän maailmaan kärsimään.

Haluan pois. Minun päällimmäinen toiveeni. En kestä olla omassa kehossani, en kestä omaa persoonaani, enkä tapojani ja käytöstäni. En kehtaa kulkea kadulla häpeämättä itseäni, en kehtaa kertoa elämästäni sen tarkemmin, koska elämäni ei ole mitään. En halua kertoa itsestäni mitään, koska minussa ei ole mitään kerrottavaa. En ole mielenkiintoinen, en ole hauska, enkä ole kaunis. Mitä muka voisi sanoa? Että tämä tyttö on masentunut, eikä kukaan halua olla hänen kanssaan?

En kohta enää jaksa yksin. Tiedän, että tarvitsen apua, mutten osaa ottaa sitä apua vastaan. En enää tiedä mitä teen. Ja taas ahdistus purkautuu kyyneliin sekoittuneena verenä ihollani.