Can`t Keep Up

Kahdeksan uutta viiltoa. Lupaus ei taaskaan pitänyt, edes kaksi päivää.

Kukkaistäti tuli hakemaan minut tänään ja vei minut taas valkoiseen huoneeseen, jossa varjot muodostavat seinille kuvioita, kutittelee niskaa ja kuiskaa korviin pieniä rumia sanoja. Joskus todella toivon, että joutuisin osastolle, suljettuun huoneeseen, missä on pehmustetut seinät niin että voisin riehua niin paljon kuin haluaisin, kuitenkin satuttamatta itsenäni - ja muita. Kukkaistäti kysyy kuulumisia ja sanat kiljuu päässäni päällekkäin, "hyvää". Hän kysyy myös, olenko viillellyt, "en".

"Puhutko sä nyt totta?"

"Joo."

Olen niin rikki, tiedän sen, ja silti vain pakoilen totuutta. En halua kohdata sitä, katsoa sitä silmiin ja todistaa maailman edessä, että en voi hyvin. En halua ymmärtää sitä, en halua tietää, että se on olemassa, että se on siellä minun päässäni. Se hautoo sen suunnitelmia, muhii ja nauraa ilkeästi. Kun minä viimein sorrun terään ja upotan sen ihooni, piirtelen sillä viivoja ja raavin ja hakkaan, se on tyytyväinen. Se nauraa ja nauraa, että olen niin säälittävä.

"Mihin sinä luulet, että tarvitset apua? Niin kuin mihin asiaan?" Kukkaistäti kysyy yhtäkkiä, kun minä olen katsonut seinään jo monta minuuttia. Pudistin päätäni, mutta tämä kysymys sai minut oikeasti ajattelemaan. Mihin minä todella tarvitsen apua? Minä en tarvitse apua, vai tarvitsenko? Osaanko minä todella parantua tästä kaikesta itse, yksin? Ehkä minun kuitenkin pitäisi harkita, edes Kukkaistätiä, sillä polille meno ei ole kyseessäkään. Ei, valehtelin jo. Kaikkihan on menossa parempaan suuntaan. Taas minä teen tämän, sama oli keväällä polilla, "kaikki on hyvin".

Miksi olen tällainen? Tiedän, että tarvitsen apua ja haluankin, mutta sen totuuden tietäminen on liian raskasta. Ei minulla ylipäätään pitänyt olla mitään ongelmia. Ei minun pitänyt olla tällainen.. Ei minun pitänyt vihata itseäni näin paljoa, ja viiltelyn piti olla vain yksi kokeilu. Syömispelleily piti olla pelkkä pieni laihdutus, ja masentua minun ei pitänyt koskaan.

Olen väärä.