Unclear mess

En ole varmasti koskaan ennen tuntenut niin paljon häpeää, kuin tänään terveydenhoitajan huoneessa hänen pyytäessään minua näyttämään ne. Enhän minä tietenkään voinut, voi kuulkaa, en minä voi. Häpeän itseäni, kehoani ja reittäni, johon viimeyönä ilmestyi sana FAT punaisina, syvinä ja kipeinä viivoina. Ja paljon paljon muitakin viivoja, mutta niistä ei puhuta. Hopeaa kiiltävä keittiöveitsi osui vain muutaman kerran ihooni, luisteli ihollani posket punaisina hengästyksestä. Käsille väriä myös, eihän tämä riitä, lisää lisää lisää..

Miksi se ei riitä, tahdon vain lisää ja lisää, haluan satuttaa itseäni, eikä mikään ole koskaan tarpeeksi. Oloni on todella loppuunkulunut, enkä jaksa enää hengittää. Kaikki tuntuu vain ylitsepääsemättömältä, ja pienienkin päätösten tekeminen tuntuu vaikealta. Kumpaa ripsiväriä, mikä paita, millä kynällä kirjoitan, pesenkö hampaat vai kasvot ensin, laitanko oven kiinni vai auki, syönkö perunaa vai lihaa ensimmäiseksi, ostanko suklaata vai limua (tämä pullukka tyttö ottaa suklaata) ja minne minä olen oikeastaan menossa?

Kaikki tuntuu turhalta, eikä tällä hetkellä millään ole väliä. Söin sen suklaankin. Näin paskaa ihmistä ei tarvitse pitää elossa, olisi aivan sama olenko kuollut vai olenko tässä ja nyt, elossa. Ihan totta puhuen, minä en jaksa. Ja olen niin lähellä luovuttamista, vaikka tiedän etten saa tehdä sitä ja siksi minun pitää olla vahva ja murtumaton, kova ja pettämätön. Minusta tuntuu etten kohta jaksakaan olla vahva ja murtumaton. En itke, koska en enää kykene siihenkään. Ja mitä se minusta kertoo?

Ja nyt blogini nimi on niin teennäinen ja tyhmä, koska minä haluan luovuttaa. Olen taistellut jo tarpeeksi kauan, mutta kai ihmiselläkin on rajansa? Olen jo niin kauan yrittänyt sotia tätä kaikkea pahaa vastaan, mutta se voittaa aina. Ehkä olisi vain helpointa antautua kokonaan, kääntää selkä, alistua sen tahtoon. Jos minä nyt saisin valita, jos minä ajattelisin vain itseäni enkä muita, minä luovuttaisin. Mutta vain jos minulla ei olisi ystäviä eikä perhettä. Sitä en voisi koskaan tehdä heille.

Mutta minä tuhoan itseäni. Tuhoan, tapan, hävitän, kadotan, menetän itseni tälle, kokonaan lopullisesti ainiaaksi. Ei ole enää voimia joilla taistella, ei ole enää henkeä hengittääkseni, ei ole enää syytä elääkseni. Millään ei ole tarkoitusta elämässäni, minulla erityisesti. Mikään ei ole enää mitään, eikä mikään tunnu enää miltään. Kukat eivät ole enää kauniita, ne ovat lakastuneet ja menettäneet värinsä, taivas tummenee entisestään tai sitten minä kuvittelen sen. Lampun valo on himmeää, ja mieleni mustenee jokaisena iltana sulkiessani silmäni.

Enkä minä tiedä, milloin tämän kaiken olisi tarkoitus loppua. En tiedä kauan tätä vielä kestää, kuinka kauan maailmani on vielä pelkkää piemeyttä ja turhia valonpilkahduksia. Kuinka kauan menee ennen kuin olen hukkunut lopullisesti, kun en enää saakaan henkeä. Kuinka kauan menee, ennen kuin kaikki todella on liian myöhäistä. Kuinka kauan tämä kipu sisälläni pysyy kipuna, vai tuleeko sitä todella ainut ystäväni?

Koska tämä on todella turhauttavaa. Minä etsin syitä jatkaa elämää, ja elämä heittää vain roskat syliini. Minä yritän etsiä voimavaroja, mutta kukaan ei kestä minun likaista sieluani. He eivät kestä katsoa minun säälittävyyttäni, heikkouttani ja rumuuttani, he eivät halua joutua kuuntelemaan ikuista valitustani, mikä todella on ikuista, sillä en koskaan pääse täältä pois.

Ja minua vain itkettää, mutta kyyneleet eivät tule enää vaikka kuinka haluaisin. Ehken ole enää elossa. Ehkä olen todella kuollut, että jäljellä on enää vain pelkkä tyhjä kuori ja tyhjät silmät tuijottamassa eteenpäin harmauteen, koska mitä muuta ne näkisivät, kun missään ei ole enää mitään hyvää? Miten ne voisivat nähdä, kun mistään ei saa selvää?

Minä hätkähdän, kun terveydenhoitaja sanoo olevansa huolissaan. Sepäs on uutta, pienestä linnunpoikasesta ollaan huolissaan, kun minähän en osaa pitää itsestäni huolta. Tai anteeksi, itseasiassa he kaikki ovat; terveydenhoitaja, lääkäri ja Kukkaistäti. Eivätkä he sanojensa mukaan ole tällä hetkellä

kenestäkään yhtä huolissaan kuin minusta.

Silloin minä unohdan hengittää.