Long night - again

Kukkaistädin (psykiatrin) huone on vaalea, syksyn aurinko paistaa aukinaisesta ikkunasta, tunkeutuu sisään ja muodostaa varjoja esineisiin. Vieressäni on vaaka, mutta minä en ole astumassa siihen, ainakaan tänään. Minun jalkani tärisevät pelosta ja jännityksestä ja Kukkaistäti katsoo minua suurilla silmillään, ne ovat huolestuneet ja ääni hänen suustaan soljahtelee korvistani sisään ja ulos. Sanoiko hän juuri, että hänen olisi pakko soittaa ädille - ihanko todella?

Luotin häneen, vaikka olenkin käynyt hänellä vain kaksi kertaa. Uskoin, että Kukkaistäti on ihminen, joka osaa auttaa minua, ja jolle voin kertoa asioita pelkäämättä että paljastun. Mutta se ei taida pitää paikkansa. Ikinä ei siis voi luottaa ihmisiin, onhan se nähty jo monta kertaa. Ja nyt minusta tuntuu kamalan pahalta, enkä mitenkään haluaisi mennä puhumaan Kukkaistädille uudelleen, sillä luottamus on juuri katkeamaisillaan. Toki haluan yrittää pitää tämän saman luottamuksen yllä jatkossakin, mutta se lienee vaikeaa puhua ihmiselle, joka tekee elämästä helvetin kertomalla äidille.

Ja kaikki tämä lähti siitä, kun uskalsin sanoa hiljaisella äänelläni viillelleeni eilen. Kukkaistäti näytti olevan todella huolissaan, ja alkoi selittämään kuinka paha olo nuorella on jos tämä joutuu viiltelemällä poistamaan pahaa oloaan. Vittu heti, kun minä haen peloissani apua ja saan sitä, ja hädin tuskin saan sanotuksi mikä on vialla, ja sitten tapahtuu näin, epätodellista. Onneksi Kukkaistäti ei soita vielä. Menen hänen luokseen koululle syyslomalla, ensi maanantaina ja me juttelemme Kukkaistädin ja mahdollisesti lääkärinkin kanssa nukkumisestani ja unilääkkeistä, joita tosin minä en suostu ottamaan.

Se viilto oli syvempi kuin koskaan ennen, ehkä. Tämä koko tilanne ahdistaa vain niin paljon; Kukkaistäti, lääkäri, äiti, koulu ja kokeet, ystävät, minä, elämä ylipäätään. En oikeasti ole varma, kuinka kauan jaksan tätä vielä. Keskiviikkona sain käskeä itseäni olla hyppäämättä auton alle, se oli hirveää. Jos en olisi ajoissa tajunnut, mitä olisin tehnyt, en olisi nyt kirjoittamassa tätä tekstiä nyt. Yöllä yritin etsiä äidin mielialalääkkeitä, mutta äiti oli piilottanut ne jonnekin ja ahdistuin vain entisestään. Minä olisin todella halunnut ottaa niitä yliannostuksen ja nukkua pois.

Ja aamulla Pehmonalle huomasi ja sanoi, että näytän hyvin väsyneeltä, kun silmäpussini loistivat taas niin hyvin nukutun yön jäljiltä. Ei ole todellista, ei ole todellista, ei ei ole, ei.. Miksi tässä käy aina näin? Että minä vajoan samaan paskaan aina uudelleen ja uudelleen. Välillä vain valehtelen jopa itselleni kaiken olevan kunnossa, mutta ei mikään koskaan ole.

Joudun kestämään tämän kaiken kuolemaani asti..

..joka saattaa olla lähellä.