Kuinka kauan tätä matkaa vielä jatkuu alas päin? Kuinka kauan minä joudun vielä pelkäämään, että tämä muuttuu vielä pahemmaksi? Eikö tämä jo riittäisi? Kuolen tähän kipuun, tuskaan, joka viihloo sisältä. Kaadun maahan heikkona, se repii minua kappaleiksi, ehkä olisi hyvä aika luovuttaa. Kuinka kauan tätä matkaa vielä kestää, eikö tämä lopu koskaan? Juuri kun luulin, että kipu alkaa vihdoin hellittää, että voisin nauttia elämästä, mutta silloin se kuristaakin minut hengiltä.
Tarvitsen apua, ja sattuu myöntää se. Haluan elää, oikeasti tuntea sen, kun aurinko paistaa kasvoille ja värittää maan säihkyvällä kultasateellaan, katsoa horisonttia tietäen että edessä on vielä pitkä, mutta ihana elämä, että minulla on todellakin vielä jotain annettavaa. Haluan sen tunteen takaisin, että elämä on elämisen arvoista. Että kipu kannattaa kärsiä, koska sateenkaaren päässä odottaa elämä. Että kyyneleet loppuvat aikanaan, ja surullisten silmien tilalle tulee leveä hymy.
Mutta en voi saada sitä enää koskaan, ellei tapahdu ihmettä. Olen niin kauan jo yrttänyt pyristellä tästä mustaa puhuvasta pesästä pois, jossa tunnen oloni turvattomaksi, mutta samalla niin turvalliseksi. Tämä kipu on ystäväni, kun kukaan muu ei enää ole. Jos elämä jättää minut taakseen, minulla on aina tämä viiltävä tuska sisälläni, kyyneleet silmissäni ja tämä tunne, kun mikään ei ole mitään. Sieluni on tyhjää täynnä, en tunne mitään, olen turta.
Makaan sängylläni selälteni katsellen kattoa, valkoiseksi maalattua ropoista kattoa, joka tuntuu matalenevan hetki hetkeltä. Seinät lähenevät uhkaavasti, henkeni salpaantuu kun yritän lopettaa seinien liikeen käsilläni, ahdistuksen puristaessa käsivarsiani. Olen loukussa tässä pienessä tilassa, en pääse koskaan tästä pois. Olen oman itseni vanki.
Yöllä kaikkien valojen sammuttua, istuessani sängylläni veitsi kädessä itkien, ajattelen miksi edes olen tässä. Veitsi hipoo jo rannetta, se ehtii koskettaa ihoa ennen kuin heitän terän lattialle, ja piiloudun peiton alle.
Se olisi ollut siinä.
Se olisi ollut siinä.
Missä vaiheessa minä ajattelin tuollaista? Olenko todella muka niin säälittävä? Vihaan elämääni, ja vihaan itseäni. Välillä minusta jopa tuntuu, ettei laihduttamisessakaan ole mitää järkeä, mutta siitä pidän kiinni.
Sä oot laihtunu, äiti sanoo. Ja minä valehtelen olevani edelleen samassa painossa, itseasiassa painoa on tullut lisääkin. Mukamas.
Sä oot laihtunu, äiti sanoo. Ja minä valehtelen olevani edelleen samassa painossa, itseasiassa painoa on tullut lisääkin. Mukamas.
MIKÄ MULLA ON?
koska mä en tajuu enään mitään..
No mutta voi pieni rakas! Sä itsekkin kuuntelet sitä ääntä. Se ääni on niin voimakas. Vaikka me tiedetään, että se valehtelee me uskotaan sitä silti. Me uskotaan kaikki se paha.
VastaaPoistaJos mä olisin siellä mä antaisin sulle superpitkän halin ja sanoisin kuinka ihana tyttö sä olet! Mä haluaisin saada sut uskomaan siihen:<
Mä lupaan sulle. En oo menossa minnekkään..vielä.
Olet rakasrakasrakasrakas♥♥♥
Heh, kiva että uskalsit kommentoida :-D ♥ se oli ihana kommentti :) Totta, tiedän, etten halua anoreksiaa. Ja mulla on psykologiaika tiistaina niin että ainakin sitten pääsen johonkin puhumaan :)
VastaaPoistaVoi pieni :C Mustakin todella tuntuu, että sä tarvitset apua. Vaikuttaa siltä, ettet kohta enää jaksa yksin :---(
Älä vihaa itseäsi. En oo lukenut sulta kuin muutaman postauksen nyt kunnolla ja oon jo täysin vakuuttunut siitä että oot mahtava tyttö. Sulla on vielä elämä edessäs! Ja mahtava elämä, sen mä lupaan :) ootko sä puhunut kellekään (anteeksi, oon vähän pihalla kun vasta löysin sun ihanan blogin) ?
Seuraavan kerran kun äitisi huomauttaa laihtumisestasi, niin kerro hänelle että sulla on paha olla? Tekisit palveluksen sekä itsellesi että äidillesi.
Kovasti voimahalauksia, koita jaksaa♥
Panacodeja ne vaan oli. :-)
VastaaPoista