Can`t stay here

Ja niin elämäni pysähtyi. Äiti katsoo minua sen pienillä silmillään, se näyttää niin huolestuneelta ja surulliselta terveydenhoitajan kovalla tuolilla, ja sydämeni pysähtyy, kun Kukkaistäti aloittaa keskustelun. Miksei minulle oltu kerrottu tästä? Mitä nyt tapahtuu? Kuinka paljon äiti tietää? Voi herranjumala, ne pettivät niiden lupaukset, että he eivät muka kerro äidille ennen kuin annan suostumuksen! Tunnen kuinka viha vain kasvaa sekä Kukkaistätiä ja terveydenhoitajaa kohtaan, että itseäni kohtaan, koska minähän se tässä syypää olen, minä kerroin.

Syyksi he selittävät sen, että he ovat niin tavattoman huolissaan minusta, ja he haluavat keskustella jatkohoidosta, koska Kukkaistädin taidot eivät riitä auttamaan minua, että minä tarvitsen paljon enemmän apua. Mutta eivät he ymmärrä, kun minä pudistan päätäni, en minä halua sinne. He eivät ymmärrä, että minua ahdistaa se paikka. Kaikista paras olisi, jos minun ei tarvitsisi mennä minnekään, jos minut vain unohdettaisiin. Ei tarvitsisi olla huolissaani minusta.

"Ja kun on tämä riskikin. Jos se tapahtuu, se käy sitten todella nopeasti, ja meidän täytyy varautua siihen. Ihan tämänkin takia on hyvä, että xxxxx saa parempaa apua. Koska me ei haluta, että sä menet pois."

Uskokaa jo minua, en ole tekemässä mitään! vielä

Silmät tuijottavat minua, ne nauliintuvat minuun, odottavat vastaustani sano jotain, sano jotain, mutta minä pidän suuni kiinni ja heti kun Kukkaistäti laulaa vapauden sanat, päästän sut nyt menemään, pinkaisen ulos ja paiskon ruskean oven perässäni kiinni. Äiti jää terveydenhoitajan ja Kukkaistädin kanssa sinne, minä lähden keräämään tavarani kädet täristen hitto en voi jäädä kouluun hitto hitto hitto ja karkaan lasisesta takaovesta pihalle, kävelen rantaan aivan sekaisin itkusta ja tästä ei-niin-mukavasta yllätyksestä ja istuudun kalliolle.

Kallio on kylmä, hyytävä merituuli paiskoo kasvojani sen viimalla ja tummanvihreää puhuva meri lainehtii ja törmää kallioon, vesi loiskuu ympäriinsä ja kastaa kenkäni suolaisella maullaan ja minä itken. Itken hyvin surullisia kyyneleitä ja päätän etten mene tänään kotiin ollenkaan. Siinä harmalla kalliolla meren lyödessä aaltoja kiveen, mietin onko vesi jo tarpeeksi kylmää, että se pistelisi ja polttaisi ja jäädyttäisi minut uneen. Takanani on suuria taloja, korkeita ja jylhäitä, niin isoja ja mahtavia, että tuollaiselta hyppääminen olisi.. varmasti tappavaa.

Typeriä ajatuksia, mutta minkäs teet.

Äiti soittaa minulle kahden tunnin päästä, miksi olen lintsannut loppupäivän koulusta ja että missä olen. Kuulen pettymyksen hänen kasvoillaan, ja voin jopa tuntea sen näkymättömän kyyneleen hänen poskellaan, koska hänen täytyy olla vahva, äidithän eivät itke. Minä palaan kotiin, ja olen hiljaa. A lupaa puhelimessa kuunnella minua koska vain, että hän vastaa puhelimeen vaikka keskiyöllä. Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni noin ihanan ystävän?

Mutta nyt Kukkaistäti, terveydenhoitaja, lääkäri, äiti ja ystäväni haluavat saada minut Nuorisopsykiatrian polille. Olen liian sekaisin, etten osaa tehdä päätöksiä (ellei se sitten johdu masennuksesta), mutta minä en kykene päättämään tällaista asiaa. V-a-i-k-e-a-a tai jotain? Kukkaistäti pelottelee sairaalalla ja osastohoidolla jos tilani ei parane, joudun sairaalaan jos minä romahdan lopullisesti. Tuskin minulle mitään sellaista käy, ihan turhaan pelottelee, vaikka se saattaakin käydä nopeasti.

en jaksa, antakaa mun mennä jo