Veitsi tanssii ja pyörähtelee ihollani, itkun sumentaessa silmät. Monta viiltoa, en edes muista. Mutta se ei tunnu miltään, se ei tee mitään. Ne vain ilmestyvät siihen, yksi toisensa jälkeen, enkä edes tiedä miten ihmeessä. Olen aivan pihalla, omissa ajatuksissani, ja tämä maailma pyörii ympärilläni liian kovaa vauhtia. En saa mistään kiinni, ote lipsuu jokaisella kerralla kun käteen tarttuu jotain. Tunnen sydämen tykytyksen haavoissa, kipu pistelee ja polttaa. Vaikka se ei olekaan mitään, ei yhtään mitään, se saa minut silti tuntemaan itseni eläväksi, ehkä olen tässä sittenkin. Viha katoaa, se hukkuu pöytälampun valossa kiiltävään punaiseen vereen. Äidin sanat kuiskii hiljaa olohuoneesta, kyyneleet pursuaa silmistä ennen kuin ehdin nukahtaa.
Unessa viillän vasemman jalkani täyteen, ympäriinsä punaisia, suoria ja kiemurtelevia haavoja. Päällekkäin, viereen, ympyräksi, syviä ja katkeria, haaleita ja helliä. Terän pieni kosketus ihollani kutittaa, minä nauran. Ei, ette te voi minulle mitään. Iho rikkoutuu yhä uudestaan ja uudestaan, tumman sakea veri valuu ihoani pitkin, sotkee petivaatteet ja lakanat täysin. Käteni ovat yltä päältä tämän suolaisen nesteen peitossa, pyyhin niitä verhoihin ja ikkunaan. Nousen sängyltä, matolle tippuu pisaroita, mutta minä en tunne mitään, sillä se kipu on peitonnut henkisen tuskani, se on käpristynyt jonnekin sisälleni pieneksi möykyksi ja nyt vain vihlova kipu on vierelläni.
Olen turvassa omissa ajatuksissani, unissani ja kirjoissa joiden maailmaan voin hävittää itseni. Unohtaa kokonaan tämän pahan maailman, joka tuottaa vain tuskaa ja kärsimystä. Kun olen hereillä täällä, olen kuin vankilassa, missä seinät kaatuu päälle, sanat ja haukut huutaa ja pelottelee, pistää minut miettimään miksi olen elossa. Itsetuhosia ajatuksia, kohta alan pitämään itseäni täysin hulluna, ellen ole jo. Minä pelkään itseäni, minun on parasta pysyä sängyn pohjalla ja unohtautua koskaan saavutettaviin unelmiin.
Minä todella pelkään itseäni ja ajatuksiani.
Tänään en syö mitään.
Älä musta oo huolissas,kyllä mä pärjän :)
VastaaPoistaOlisit vain itsestäsi huolissasi ja jatkaisit niitä kukkaistädin luona käyntejä,ne tekis sulle varmaankin hyvää!
tsemppiä! <3
Sun täytyy lopettaa valehtelu, se ei auta sua eikä sun äitiä tuntemaan oloaan yhtään paremmaksi. Valheista ei ikinä seuraa mitään hyvää, ne kostautuu kaikki lopulta. Joten niiden kertominen on parempi lopettaa heti, ennenkuin mitään pahaa ehtii tapahtumaan.
VastaaPoistaMä niin toivoisin ettei susta tuntuisi noin pahalta. Ja toivoisin niin paljon, ettet viiltelisi itseäsi. En halua että sulle tapahtuu mitään pahaa, jos se veitsi viiltäisikin syvempää kuin oli tarkoitus. Kiltti, rakas, älä satuta itseäsi. Sulla on koko elämä edessä.
Ja älä ajattelen sitä mitä mieltä sun äiti mistäkin on. Jos susta tuntuu että sä halua käydä nuorisopsykkalla, ihan pienikin tunne siitä, niin mene, koska se auttaa sua, ehkä. Ja sitähän säkin haluat, apua? Vaikket sitä myönnäkään. Sä et halua elää ton pahan olon kanssa koko loppuelämääsi.
Mä en oikein usko noihin juttuihin, että kerrotaan toiselle viestillä että tykkää siitä. Jos ei uskallusta riitä niin sitten, mutta mä ainakin haluan nähdä sen ilmeen kun kerron sille jotain sellaista. Ja en mä sitten tiedä, niin, on se vain jotenkin niin ihana ♥
Paljon jaksamista kouluun ja elämään, kenenkään ei tarvitse olla täydellinen, tiedäthän ♥♥
Totta, ei 3 ole yhtä paljon kuin 8. Mutta jokainen niistä on liikaa. Jokainen viilto on liikaa. Mua pelottaa, että viillät liian syvään. En kestä ajatella.
VastaaPoistaSilloin kun kaikki tapahtuva ympärillä on ihan sama ja mikään ei tunnu miltään on mun mielestä pohjalla. Silloinkun ei ole väliä onko elossa vai kuollut.
Mä yritän levähtää ja nauttia. Ja mä pyytäisin ettet olis niin ankara itelles. Sun täytyy rakas syödä.
Sinä olet ihana♥
Et voikkaan. Et saa jättää mua tänne. Olen itsekäs tiedän. Mistä sä tiedät ettet jaksa? Jos et edes yritä? Sun täytyy rakas yrittää edes. Sun täytyy kokeilla. Ei toi ole ikuista. Ei toi olo jatku loputtomiin!
VastaaPoista♥