Spark

Viikonloppuyönä minä en nukkunut silmänräpäystäkään, ahdistus painoi keuhkojani kasaan ja niin varottamatta vaatekaappiini ilmestyy hirttäytynyt tyttö. Tummanruskeat hiukset ja vaaleat, ilmeettömät kasvot loisti yöpöydän lampun valossa. Vartalo lojui kaapista ulos, valkoinen kaapinovi oli auki. Ja minua pelotti, säikähdin niin kamalasti, että sunnuntaina päätinkin ottaa lääkkeen ja nukuin. Viimeyö oli jälleen uneton, mutta selvisin siitä hengissä, vaikken ehkä olisi halunnutkaan. Ja nyt jäljellä olevat tyhjästä kylmät silmät tuijottavat lattiaan, kyyneleet vierii poskelta vuorotellen. En pääse täältä ikinä ylös.

Tajusin tilanteeni vakavuuden vasta tänään, kun lääkäri asetti minut neljän päivän tarkkailuun. Kaikki tekemiseni merkitään ylös, syömiset, juomiset, lääkket.. Jos en olisi päivällä tajunnut ja ottanut lääkkeitä pillereinä, se oltaisiin nyt laitettu injektiona, enkä minä sitä halua. Olen tavallaan helpottunut, että tajusin ehkä viimein sairastavani hyvin vaikeaa masennusta, ja että sen takia olen sairaalassa.

Toinen käteni on nyt neljän laastarin ja sideharson peittämänä, kun yöllinen ahdistus purkaantuu ehkä väärällä tavalla. En ole vieläkään oppinut, että viiltely ei ole paras vaihtoehto sen lievittämiseen, se vain lisää sitä. Mutta tänään pakkohoidon uhkaan astuneena olen päättänyt yrittää todella paljon lääkkeiden ottamista ja puhumista. Äänenavauksia olen tehnyt jo hieman, mutta ei kukaan voi viiden päivän sairaalassa olon jälkeen voi olla jo täysin terve ja puhunut kaikki asiat läpi. Parantuminen on pitkä prosessi: lääkkeitä on ainakin monta kuukautta, ja osastolla olen siihen saakka kunnes toisin todetaan. Pääsen pois vasta tultuani terveeksi. Ja sittenkin hoito jatkuu poliklinikalla puhuessa.

Olen saanut jonkinmoisen kipinän parantumiseen.

Mutta silti haluan vain jäädä tänne..