Enough soon

Istun sängylläni, katse vaeltelee lattiassa ja jaloissa, koirani tulee vierelle nukkumaan. Talvivalot ikkunassa heijastuu lasiin, tähtikuvioiset muovinpalaset näyttää kivoilta, kun ne tuplaantuu huuruista ikkunaa vasten. Jonain päivänä minäkin olen yksi taivaalla tuikkivista tähdistä, ja tarkkailen maailmaa ylhäältä päin. Koirani tuhisee tyynyä vasten, minä tajuan syöneeni yli tuhat kaloria ja itken taas näkymättömiä kyyneleitä. Juhlapöydässä se kaikki näytti niin suurelta ja ällöttävältä, mutta silti se kaikki mönjä kiemurtelee nyt mahassani. Minä tiedän syöneeni liikaa. Tämä päivä on ollut niin turha. Taas yksi turha päivä muiden turhien päivien joukossa. Eikä juhlassa ole edes aihetta, miksi juhlia, kun ei ole.. Tämä on aina ollut minulle isättömyyspäivä. Vihaan tätä.

Joskus toivoisin, että minulla olisi isä, jolle puhua.. jostain. Mistä isille oikein puhutaan? Autoista, formulasta, tekniikasta, jalkapallosta, jääkiekosta.. Joskus haluaisin isän, jolle antaa hyvänyön halauksen, tai isän, jolta pyytää rahaa, kun äiti ei anna. Tai isän, jolta voisin lainata ison paidan ja kääriytyä sen sisään, mennä piiloon. Mutta totuus on paljon muuta, ja minun täytyy vain hyväksyä se. Olen niin vihainen isälleni. Vai voiko sitä edes kutsua isäksi?

Huomenna minä menen äidin kanssa polklinikalle, mihin en tiedä syytä. Kai me puhumme lääkkeistä, joita en ole edes ottanut, ja niiden vaikutuksista. Kehtaanko minä sanoa, etten ole ottanut vielä mitään, vaikka olen uskotellut äidille niin? Kehtaanko minä sanoa, että olen taas valehdellut äidille, saanut hänet uskomaan minun juoniini, minun kierouteeni. Paljastaa, että olen kätkenyt pienet, valkoiset pillerit kirjahyllylläni olevan simpukankuoren sisään. Tämän jälkeen äiti vihaisi minua entistä enemmän.

Entä mitä sitten tehtäisiin? Äiti uhkaili minua jo, että ellen syö lääkkeitä, minut voidaan lähettää osastolle. Sitten hän kysyi haluanko minä sinne, mutta heti perään miltei huusi, etten minä saa mennä sinne. Että minä en ole nyt lähdössä minnekään. Aivan sama, mitä väliä millään muutenkaan on? Jos äiti haluaa, etten minä saa apua, niin sitten olkoon. En minä tarvitse sitä, en minä saa saada apua.

Olen niin vihainen. En äidille, en ystäville, en kenellekään muulle kuin itselleni. Vihaan itseäni, vihaan vihaan vihaan! Mutta minä olen menossa pois, minä teen sen. Lupaan olla sitten parempi, kun minua ei enää ole. Tiedän, etten riitä tällaisena, etten ole tarpeeksi hyvä näin kun nyt olen. Mutta minä aion muuttua, minä lähden pois.

Keittiöstä leijaileva lihan tuoksu oksettaa minua, en voi enää syödä. Miksi teen tämän itselleni, miksi olen näin typerä ja saamaton. Hitto. Lupasin laihtua jouluksi kahdeksan kiloa, mutta sitä ei tule ehkä koskaan tapahtumaan. Minä en näe enää joulua, en näe enää yhtäkään. En näe enää vuodenvaihdosta, en valmistujaisiani, en sulhastani (en tulisi koskaan edes tapaamaan sellaista), en minun syntymäpäiviäni. Kaikki jää taakseni, kaikki päivät joista olen voinut iloita, päivät joista silloin joskus saatoin iloita. Nyt minulla ei ole mitään, ei enää mitään, mistä tulisi parempi olo. Olen ikuisesti täällä merenpinnan alla, se on kohtaloni, rangaistukseni että olen huono ihminen. Minä ansaitsen rangaistukseni.

toi kuva naurattaa minua

kuolema kutsuu..

Huomenna en syö mitään.